Hä­peä on mo­nes­sa ti­lan­tees­sa tar­peel­li­nen tun­ne, jota me ih­mi­set her­käs­ti peit­te­lem­me. Sen taus­tal­la voi ol­la aja­tus sii­tä, et­tä muut ih­mi­set pi­tä­vät mei­tä huo­no­na tai vää­rin käyt­täy­ty­vä­nä. Hä­pe­än kyl­jes­sä esiin­ty­viä tun­te­muk­sia ovat esi­mer­kik­si kel­paa­mat­to­muus, huo­nom­muus ja jopa mi­tät­tö­myys.

Hä­peä on tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta sil­loin, kun hä­pe­äm­me vää­rää te­koa. Raa­ma­tun mu­kaan syn­ti on kan­so­jen hä­peä (Sa­nanl. 14:34). Syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­mus ku­vaa, mi­ten en­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri pa­ke­ni Ju­ma­laa ja peit­te­li it­se­ään lan­get­tu­aan syn­tiin. Hä­pe­än ohel­la syn­tiin lan­gen­nut ih­mi­nen tun­tee usein syyl­li­syyt­tä niin Ju­ma­lan kuin ih­mis­ten edes­sä. Syyl­li­syys ja hä­peä ovat kui­ten­kin eri asi­oi­ta. Syyl­li­syy­teen liit­tyy ka­tu­mus vää­rin toi­mi­mi­ses­ta, hä­pe­ään no­los­tu­mi­nen joko oman toi­min­nan tai it­sen­sä vuok­si.

Hä­peä kään­tyy mei­tä vas­taan ja muut­tuu hai­tal­li­sek­si esi­mer­kik­si sil­loin, jos alam­me hä­ve­tä Luo­jan an­ta­maa ul­ko­nä­kö­äm­me tai omi­nai­suuk­si­am­me. Hä­pe­ää voi tor­jua pu­hu­mal­la, koh­taa­mal­la asi­at, jot­ka sitä tuot­ta­vat. Li­säk­si kan­nat­taa ope­tel­la myö­tä­tun­toa it­seä koh­taan. Jos­kus on tar­peen tut­kia me­ka­nis­me­ja, joi­ta hä­pe­än syn­nyn taus­tal­la on.

Omaan ai­kaam­me liit­tyy myös hä­pe­ä­mät­tö­myyt­tä. Mo­nia syn­nin muo­to­ja nor­ma­li­soi­daan ja teh­dään hy­väk­syt­tä­vik­si. Hä­pe­ää työs­te­tään pois ja oman­tun­non ään­tä vai­men­ne­taan esit­tä­mäl­lä Raa­ma­tun syn­ti­nä pi­tä­miä asi­oi­ta luon­nol­li­si­na ja oi­kei­na. Raa­mat­tu to­te­aa täl­lai­ses­ta il­mi­ös­tä: “He ovat vaih­ta­neet Ju­ma­lan to­tuu­den val­hee­seen, he ovat kun­ni­oit­ta­neet ja pal­vel­leet luo­tua ei­vät­kä Luo­jaa” (Room. 1:25).

Kris­til­li­nen us­ko oh­jaa ih­mis­tä Jee­suk­sen so­vi­tus­työn pe­rus­teel­la va­pau­teen syn­nis­tä. Se oh­jaa so­pi­maan syn­nit ja us­ko­maan ne an­teek­si. Syn­nin tuo­maa hä­pe­ää ei tar­vit­se jää­dä kan­ta­maan, sil­lä Ju­ma­lan Poi­ka on so­vit­ta­nut ih­mis­ten sil­mis­sä hä­vet­tä­vim­mät­kin syn­nit.

On in­hi­mil­lis­tä, et­tä us­ko­vai­nen ih­mi­nen ko­kee jois­sa­kin ti­lan­teis­sa hä­pe­ää us­kos­taan, vaik­ka hän sa­mal­la tie­tää sen ole­van it­sel­leen elä­män tär­kein asia. Hä­peä us­kos­ta voi kum­mu­ta esi­mer­kik­si sii­tä, et­tä us­ko­vai­nen tie­tää mo­nen ih­mi­sen pi­tä­vän us­koa lap­sel­li­se­na asi­a­na. Paa­va­lin sa­nat roo­ma­lai­sil­le kan­nus­ta­vat kui­ten­kin sei­so­maan suo­ra­na ja ker­to­maan va­paas­ti sii­tä, mikä it­sel­le on tär­ke­ää (Room. 1:16). Jos­pa us­ko­vai­ses­ta sai­si nä­kyä hä­pe­än si­jaan us­ko­mi­sen ilo!