Auli ja Markku Sakko kotipihallaan Merijärvellä seuramuistojen äärellä.
Auli ja Markku Sakko kotipihallaan Merijärvellä seuramuistojen äärellä.
Teksti: Noora Tala-Kopperoinen Kuva: Maria Nieminen
Auli ja Markku Sakko vaalivat rakkaita ja hauskoja seuramuistojaan, joita on kertynyt jo vuosikymmenten takaa.
Suviseuroihin mentiin joskus seuroja varten varatulla juhlajunalla, alkavat merijärviset Auli ja Markku Sakko muistelemaan seuramuistojaan.
Suviseurat tuntuvat heistä edelleen juhlaseuroilta, vaikka vuosien saatossa moni asia onkin muuttunut. Junan lailla myös aika on kulkenut eteenpäin, ja menneitä kesäseuramuistoja voi palautella mieleen kuin asema kerrallaan.
– Asemalla kuulutettiin, että ”Juhlajuna Joensuun suviseuroihin (1964) saapuu raiteelle 1”. Konduktööri tuli vaunuun ja sanoi ”Jumalan terve”. Matkan aikana junassa laulettiin Siionin lauluja ja Virsiä. Asemalta tilausajo vei suviseurakentälle, muistelee Markku.
Tänä kesänä Sakot osallistuivat Kauhavalla järjestettyihin Suviseuroihin.
– Me pyrimme aina olemaan avajaisissa paikalla ja kuuntelemaan ne tervehdykset, joita sinne tuodaan, kertoo Auli.
Auli koki avajaisten olleen juhlalliset. Mukana oli uusi piispa Matti Salomäki, ja Valde Palolan tervehdys oli erityisen ajankohtainen. Aulille mieleen jäi myös se, kuinka päätoimikunnan puheenjohtaja Jussi Rentola ihasteli Suviseuroja järjestäneen väen keskinäistä hyvää yhteishenkeä.
Tärkeä tilaisuus Aulille ja Markulle on myös pyhäaamun jumalanpalvelus seurateltassa.
– Siihen osallistutaan ehdottomasti. Joidenkin vanhojen ystävien kanssa vuotuinen tapaaminen on juuri Suviseuroissa. Heidän kanssaan on hyvä istua kuuntelemaan yhdessä muutama seurapuhe.
Meetwurstia, nauhureita ja kiitosääniä
– Kun olimme lapsina ensimmäisiä kertoja suviseuroissa, mukana ei ollut paljonkaan nuorta väkeä, muistaa Auli.
Väki oli iäkkäämpää, sillä seuroihin ei ollut kyytejä, eikä rahaakaan lähteä.
– Itse pääsin ensimmäistä kertaa Kuopion suviseuroihin (1957). Sinne mentiin linja-autolla ja eri paikkakunnilta nousi ihmisiä mukaan. Omat eväät olivat mukana: maitoa, mehua, pullaa ja voileipiä. Äiti huolehti, että ”sitä pittää ostaa meetwurstia mukkaan. Se säilyy, kun on hellettä”.
Markun kotiväellä oli omat keittimet mukana, ja teltan edessä keitettiin syötävää.
Sakot kertaavat, että ennen ohjelmassa oli vain virsiä, puheita ja väliaikoja, ja puheet olivat pidempiä, vähintään tunnin mittaisia.
– Myös kiitosääniä kuului usein. Puheiden nauhoittajia oli paljon, ja heille oli oma koppikin. Osa vei nauhurinsa tai mikkinsä puhujankorokkeen reunalle.
Avioparina Sakkojen ensimmäiset yhteiset suviseurat olivat 1980 Keminmaassa. Sinne liittyy hauska muisto.
– Meidän oli tarkoitus jatkaa lomareissua Ruotsin puolelle ja siksi päätimme jäädä vielä suviseurojen päätyttyä nukkumaan yhdeksi yöksi telttaamme seurakentälle. Seuraavana aamuna purkuhommissa ollut ystävämme, silloinen perholainen Martti Murtoperä tunnisti meidän automme ja huusi teltan ulkopuolelta ”Kaikki muut on jo menneet. Alkakaahan tekin jo lähteä sieltä!”. Seuraavan kesän suviseurat olivat siis Perhossa.
Mieleen on jäänyt muisto myös Outokummun suviseuroista (1986).
– Illalla menimme koko perhe samaan telttaan ja olimme asettumassa teltan pohjalle nukkumaan. Kaksivuotias Leena-tyttömme totesi: ”Onpa mahtavaa!” Lapsi nautti siitä tunnelmasta!
Työvuoroissa näkyy ajan muuttuminen
Markku toteaa, että vuosien varrella seurajärjestelyt ovat kehittyneet paljon. Työvuorot ovat nykyisin hyvin organisoituja.
– Jos Ylivieskan suviseuroissa (1963) joku ei tullut työvuoroon, otettiin kentältä toinen tilalle. Kentältä haettiin väkeä esimerkiksi perunoita kuorimaan. Minä toimin noissa seuroissa oppaana. Seuravieraita vietiin majoittumaan ylivieskalaisiin taloihin. Kun heitä saapui kentälle ja he sanoivat talon nimen, ohjasin heidät sinne, kertoo Ylivieskasta kotoisin oleva Markku.
Sittemmin Markku on ollut erilaisissa työvuoroissa: tonttimaksuja perimässä, myymälöissä, kassalla ja kanttorina.
Aulin ensimmäinen työvuoro suviseuroissa oli rippikoulukesänä. Tuolloin Reisjärven opiston rippikoululaiset tulivat kesken leirin suviseuroihin, ja heidän tehtävänään oli myydä seuramerkkejä seuravieraille. Myöhemmin Auli on ollut työvuoroissa ruoan jakajana, kahvipuolella, tiskissä ja kassalla.
Kuuleva ja laulava seurakansa
– Ennen oli niin, että Suviseuroihin tai opistoseuroihin oli päästävä. Nyt vanhempana voi kotonakin hiljentyä ja pitää radiota auki lähes koko ajan. Radioseuroja kuunnellessakin ne maisemat näkee mielessä, Markku kuvailee.
Auli pohtii, että vaikka seuroihin osallistuminen on toisaalta ”rutiini”, toisaalta kaikki seurat ovat erilaisia.
Nykyisin Sakkojen kesäseuroihin kuuluu myös yhdessäoloa lasten perheiden kanssa.
– On hauskaa, kun lastenlapset tulevat Suviseuroissa aamutervehdykselle asuntovaunulle, naurahtaa Auli, ja jatkaa:
– Sitä toivoo ja rukoilee, että tällä nousevalla sukupolvella säilyisi tämä seurahalu ja -innostus.
Erilaisista vaiheista huolimatta seurojen sanoma on säilynyt samanlaisena. Voimallinen virrenveisuu ja laulu puhuttelee Aulia ja Markkua. ”Laulava kansa” on ollut ilo myös seurakanttorina toimineelle Markulle.
– Yhden kerran olen ollut päätösseuroissa soittamassa. Se on mahtava kokemus se ”Maan ja taivaan Luojan” (VK 344).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys