Soittaminen ja laulaminen on tuonut Mikko Kukolle iloa lapsuudesta saakka. – Olin seurasäestäjänä jo hyvin nuorena. Virsissä ja lauluissa on valmiiksi sanoitettuna se, mistä voin ammentaa, hän kertoo sylissään perheen kuopus Leon. Pianon päällä kehyksissä on Topi-isän kuva.
Merja Veteläinen
Soittaminen ja laulaminen on tuonut Mikko Kukolle iloa lapsuudesta saakka. – Olin seurasäestäjänä jo hyvin nuorena. Virsissä ja lauluissa on valmiiksi sanoitettuna se, mistä voin ammentaa, hän kertoo sylissään perheen kuopus Leon. Pianon päällä kehyksissä on Topi-isän kuva.
Merja Veteläinen
Marja Timlin
Mikko Kukko ymmärsi 18-vuotiaana, että kuolema voi tulla kohdalle milloin tahansa. Myöhemmin oma, vakava terveysvaiva pakotti miehen pohtimaan jo 28-vuotiaana asioita, joita moni kohtaa vasta ikääntymisen myötä. Uudenlainen elämäntilanne on vaatinut sopeutumista, mutta tyytyväinen luonne ja ystävien ja suvun tuki ovat auttaneet.
Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten kahdeksantoistavuotias Mikko Kukko poikkesi kotiutuessaan vaihtamaan muutaman sanan isänsä kanssa. Topi-isä uhkui tuttua valoisuutta pihatyön nostattama hiki otsallaan.
Sisällä lukiolainen istahti pianon ääreen ja soitti: ”Tuonne, tuonne kaipaan tähtitarhain taa. Siellä, siellä hohtaa kirkkauden maa. Ah, jos kerran sinne pääsisin mä pois. Silloin, silloin mulla rauha suuri ois.”
Kohta Mikko havahtui äidin huutoon. Isä makasi pihamaalla liikkumatta. Viisitoista minuuttia aiemmin Mikon kanssa jutustellut isä oli päässyt perille kirkkauden maahan.
– Ymmärsin silloin, että kuolema voi tulla kohdalle milloin tahansa. Monet kohtaamiset ja keskustelut olivat merkityksellisiä ja kantoivat. Surun keskellä tunsin luottamusta, että tästä selvitään. Isän lähtö vahvisti uskoani. Lauloin hautajaisissa isän lähtöhetken laulun, Mikko kertoo.
”Minua muistettiin rukouksin”
Mikko Kukko avioitui Leenan kanssa, ja elämään annettiin nuoren perheen vaiheita muuttoineen ja opiskeluineen. Syntyi lapsia. Muodostui kestäviä, tärkeitä ystävyyssuhteita.
Uusi koti Ylivieskaan oli rakentumassa, kun vanha vaiva ilmoitteli itsestään. Mikolle oli yläkouluikäisenä sählypelissä sattunut tapaturma, jonka seurauksena hänelle oli asennettu päähän shuntti, joka ei nyt enää toiminut oikein. Tästä alkoi Kukon perheessä monivaiheinen ajanjakso, jossa toivon näköalaa on usein tarvittu.
– Makasin sairaalan sängyssä ja häilyin valveen ja horroksen välillä. Ymmärsin, että tilanteeni on vakava. Illalla katsoin puhelinta, vaikka pahoinvointi ja kipu teki sen vaikeaksi. Puhelimeen oli tulvinut viestejä. Minua muistettiin rukouksin ja kannettiin. Rauhoituin. Tiesin, että jos elämä nyt päättyy, minulla ei ole hätää, Mikko kertoo.
Muisto nostaa ajatuksiin virren 363 sanat: ”Kuin mainen kulta puhdistuu liekissä polttavassa, niin uskommekin kirkastuu vaivojen valkeassa.”
– Kohtasin 28-vuotiaana asioita, joita elämään yleensä tulee ikääntymisen myötä, Mikko pohtii.
Uuden alku
Sairaalajaksot ja toistuvat leikkaukset, sairauden tuomat rajoitteet ja huolet toivat haasteita perheeseen. Odottaminen ja epätietoisuus tuntuivat vaikeimmalta. Elämään tuli pysyväksi tasapainottelu voimien säästämisen kanssa.
– Jouduin luopumaan fyysisistä harrastuksista ja lopulta myös minulle tärkeästä työstäni, Mikko muistelee.
Eläkepäätöksen vastaanottaminen oli raskasta. Perheen roolit järjestyivät uudestaan. Puolisot eivät nyt osanneetkaan tukea toisiaan. Toivo oli piilossa.
– Nyt tiedän, että tuo vaihe oli perheellemme kuitenkin sopeutumisen ja uuden elämän alku, Mikko toteaa.
– Mikon tyytyväinen luonne on pelastanut koko perhettä pahoinvoinnilta. Pohjimmaisena on säilynyt tunne, että kyllä tämä tästä asettuu, puoliso Leena toteaa.
Mikko on halunnut hyväksyä sen, millaiseksi elämä on muotoutunut. Se on auttanut sopeutumaan. Uskovaisten ystävien ja suvun tuki on ollut raskaina aikoina tärkeää.
Isä on kotona
Nykyään Mikon elämään tuo erityisen paljon merkitystä se, että hän voi työskennellä arvostavassa työyhteisössä kotoa käsin voimiensa mukaisesti.
– Sairaalareissujen jälkeen on tuntunut ihmeeltä päästä rauhanyhdistykselle seuroihin. Vaikka yhdenkin puheen mittainen seurareissu väsyttää, saan voimaa ympärillä olevista ihmisistä, saarnoista ja lauluista. Nautin ihmisten kohtaamisesta, juttelee Mikko, joka on toipumassa vuoden alussa tehdystä leikkauksesta.
Vaikka Mikon sairaus edelleen järjestää yllätyksiä, Kukon perheessä eletään nyt rauhallista vaihetta. Leena nauraa, että heidän nuorin lapsensa on isän kasvattama.
– Lapset ovat saaneet tulla kotiin, jossa isä on odottamassa, hän toteaa.
Tärkeintä on taivastoivo
Mikko ja Leena ovat kiitollisia siitä, että luottamus ja tyytyväisyys ovat säilyneet heidän elämässään. He katsovat tulevaan levollisesti.
Mikko toteaa, että kukaan ei voi tulevasta tietää. Hän toivoo, että elämä säilyisi tasapainossa. Hän haaveilee musiikin harrastamisesta ja perheen yhteisistä matkoista kotimaassa.
Rakkaaksi tulleen Siionin laulun 318 sanojen äärellä Mikko sanoo:
– Uskominenkin tuntuu välillä himmenevän. Emme suunnista vain uskon, vaan myös toivon varassa. Tärkeintä on säilyttää taivastoivo.
”Jos uuteen päivääsi nousen vielä, vie sinne minne on tahtosi. Kirkasta itsesi taivaan tienä, vahvista matkalla toivoni.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys