Juk­ka Liuk­ko­nen

Ju­ma­la on kut­su­nut lap­sen­sa te­ke­mään val­ta­kun­tan­sa työ­tä: saar­naa­maan pa­ran­nus­ta ja tar­jo­a­maan an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia.

Apos­to­lien päi­vää vie­tet­tiin jo kes­ki­a­jal­la Pie­ta­rin ja Paa­va­lin mart­tyy­ri­kuo­le­man muis­tok­si. Pe­ri­mä­tie­don mu­kaan hei­dät sur­mat­tiin Roo­mas­sa kei­sa­ri Ne­ron toi­meen­pa­ne­mis­sa vai­nois­sa vuon­na 67. Ny­kyi­sin tänä sun­nun­tai­na muis­tel­laan kaik­kia apos­to­le­ja.

Sana apos­to­li tar­koit­ti alun pe­rin lä­he­tet­tyä tai lä­het­ti­läs­tä. Jee­sus lä­het­ti hei­dät ju­lis­ta­maan evan­ke­liu­mia tai­vas­ten val­ta­kun­nas­ta kaik­ki­al­le maa­il­maan.

Ju­ma­la aut­taa kah­del­la ta­paa

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­koh­ta tun­ne­taan ylei­ses­ti­kin ni­mel­lä Pie­ta­rin ka­lan­saa­lis. Lut­he­rin mu­kaan tämä ker­to­mus opet­taa meil­le kak­si asi­aa: Ju­ma­la aut­taa ih­mis­tä en­nen kaik­kea hä­nen hen­gel­li­ses­sä hä­däs­sään, mut­ta myös ih­mi­sen kaik­ki ajal­li­nen­kin elä­mä on Ju­ma­la kä­sis­sä.

Jee­sus pu­hui täs­tä vuo­ri­saar­nas­saan­kin: ”Et­si­kää en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, niin teil­le an­ne­taan kaik­ki tä­mä­kin” (Matt. 6:33). Myös Paa­va­li kä­sit­te­le näi­tä kah­ta nä­kö­kul­maa, kun hän kir­joit­taa Ti­mo­teuk­sel­le: ”Oi­ke­as­ta us­kos­ta on hyö­tyä kaik­keen, sil­lä sii­hen liit­tyy lu­paus sekä ny­kyi­ses­tä et­tä tu­le­vas­ta elä­mäs­tä” (1. Tim. 4:8).

Jee­sus ha­lu­si, et­tä kai­kil­la oli­si mah­dol­li­suus kuul­la hä­nen sa­nan­sa. Ran­nas­ta ir­ral­laan ole­vas­ta ve­nees­tä pu­heen kuu­lu­vuus tyy­nel­lä il­mal­la oli hyvä, var­sin­kin jos kuu­li­jat is­tu­vat ran­ta­rin­teel­lä. Pu­heen kuu­le­mi­nen oli tär­ke­ää, sil­lä ”us­ko syn­tyy kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana” (Room. 10:17). Jee­suk­sen ju­lis­tus ja ope­tus oli­vat Ju­ma­lan sa­naa.

Us­ko syn­tyy sy­dä­mes­sä

Jee­suk­sen ope­tus kiin­nos­ti ih­mi­siä. Se poik­ke­si kir­ja­nop­pi­nei­den ja fa­ri­seus­ten ope­tuk­ses­ta. Hä­nen sa­nois­saan oli kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja an­teek­si­an­ta­muk­sen lu­paus syn­ti­sel­le. Jee­suk­sen pu­heen kuu­los­sa ih­mis­ten sy­dä­mis­sä syn­tyi us­ko hä­neen. Se toi rau­han ja ilon sy­dä­mel­le.

Kun Jee­sus lo­pet­ti pu­heen­sa, hän ke­hot­ti Si­mon Pie­ta­ria sou­ta­maan edem­mäs, sy­vem­pään koh­taan ja las­ke­maan ver­kot ve­teen. Ko­ke­nee­na ka­las­ta­ja­na Pie­ta­ri koki sen var­mas­ti tur­hak­si, kos­ka saa­lis­ta saa­tiin yleen­sä pa­rem­min yöl­lä. Hä­nen sy­dä­mes­sään oli kui­ten­kin syt­ty­nyt us­ko sii­hen, et­tä Jee­sus on Ju­ma­lan Poi­ka. Us­ko syn­nyt­ti kuu­li­ai­suu­den, ja hän ha­lu­si nou­dat­taa Jee­suk­sen neu­voa. Suu­ri ka­lan­saa­lis vai­kut­ti voi­mak­kaas­ti Pie­ta­riin. Hän näki Jee­suk­sen ju­ma­lal­li­sen suu­ruu­den ja tun­si sa­mal­la oman syn­ti­syy­ten­sä sekä pie­nuu­ten­sa.

Ju­ma­la siu­naa työn­sä

Jee­sus kut­sui Pie­ta­rin ja hä­nen ka­las­ta­ja­kump­pa­nin­sa ih­mis­ten ka­las­ta­jik­si. Hei­dän teh­tä­vä­nään oli heit­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan verk­koa ih­mis­ten me­res­sä. Täs­sä kut­sus­sa on ver­taus­ku­va teh­tä­väs­tä, jon­ka Jee­sus on an­ta­nut kai­kil­le Pie­ta­rin ta­voin us­ko­vil­le Ju­ma­lan lap­sil­le. Sii­nä kut­su­taan ih­mi­siä pa­ran­nuk­seen ja an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min us­ko­mi­seen. Se on Ju­ma­lan työ­tä tääl­lä maa­il­mas­sa, siel­lä mis­sä hän kul­loin­kin nä­kee sen hy­väk­si. Täl­le työl­le hän an­taa siu­nauk­sen­sa.

Teks­ti­koh­ta tuo mie­leen myös ylös­nou­se­muk­sen jäl­kei­seen ai­kaan si­joit­tu­van ope­tus­las­ten saa­man ka­lan­saa­liin (Joh. 21:3–6). Sen yh­tey­des­sä, hii­li­val­ke­an ää­rel­lä, Pie­ta­ri sai Jee­suk­sel­ta teh­tä­vän ruok­kia ja kait­sea hä­nen lam­pai­taan (Joh. 21:15–17). Tä­nä­kin päi­vä­nä tämä sama evan­ke­liu­mi on sitä ruo­kaa, jota Ju­ma­lan lap­si saa joka päi­vä naut­tia.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 5:1–11

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus erää­nä päi­vä­nä sei­soi Gen­ne­sa­re­tin­jär­ven ran­nal­la ja vä­ki­jouk­ko tun­gek­si hä­nen ym­pä­ril­lään kuu­le­mas­sa Ju­ma­lan sa­naa, hän näki ran­nas­sa kak­si ve­net­tä. Ka­las­ta­jat oli­vat nous­seet niis­tä ja huuh­toi­vat verk­ko­jaan. Jee­sus as­tui toi­seen ve­neis­tä ja pyy­si Si­mo­nia, jon­ka vene se oli, sou­ta­maan ran­nas­ta vä­hän ulom­mak­si. Sit­ten hän opet­ti kan­saa ve­nees­sä is­tu­en. Lo­pe­tet­tu­aan pu­heen­sa Jee­sus sa­noi Si­mo­nil­le: ”Sou­da vene sy­vään ve­teen, las­ke­kaa sin­ne verk­kon­ne.” Tä­hän Si­mon vas­ta­si: ”Opet­ta­ja, me olem­me jo teh­neet työ­tä koko yön em­me­kä ole saa­neet mi­tään. Mut­ta las­ken vie­lä ver­kot, kun sinä niin käs­ket.” Näin he te­ki­vät ja sai­vat saar­re­tuk­si niin suu­ren ka­la­par­ven, et­tä hei­dän verk­kon­sa re­pei­li­vät. He viit­toi­vat toi­ses­sa ve­nees­sä ole­via to­ve­rei­taan apuun. Nämä tu­li­vat, ja he sai­vat mo­lem­mat ve­neet niin täy­teen ka­laa, et­tä ne oli­vat upo­ta. Tä­män näh­des­sään Si­mon Pie­ta­ri lan­ke­si Jee­suk­sen jal­koi­hin ja sa­noi: ”Mene pois mi­nun luo­ta­ni, Her­ra! Minä olen syn­ti­nen mies.” Hän ja koko hä­nen ve­ne­kun­tan­sa oli­vat pe­lon ja häm­men­nyk­sen val­las­sa ka­lan­saa­liin täh­den, sa­moin Jaa­kob ja Jo­han­nes, Se­be­deuk­sen po­jat, jot­ka oli­vat Si­mo­nin ka­las­tus­kump­pa­nei­ta. Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Älä pel­kää. Täs­tä läh­tien sinä olet ih­mis­ten ka­las­ta­ja.” He ve­ti­vät ve­neet mai­hin ja jät­tä­en kai­ken läh­ti­vät seu­raa­maan Jee­sus­ta.