Ar­to Ko­ta­jär­vi

Ju­ma­la on sa­nan­sa mu­kaan kär­si­väl­li­nen ja an­teek­si­an­ta­va. Hä­nen ar­mon­sa suu­ruus on ih­mis­mie­lel­le kä­sit­tä­mä­tön­tä.

Py­hä­päi­vän kir­kol­li­nen ot­sik­ko ”Ar­mah­ta­kaa” muis­tut­taa, et­tä ih­mi­nen pää­see ar­mos­ta si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Se myös ke­hot­taa Jee­suk­sen seu­raa­jia koh­te­le­maan toi­si­aan ar­mol­la ja rak­kau­del­la, et­tei ku­kaan kom­pas­tui­si tai kaa­tui­si (Room. 14:13). Raa­ma­tun kie­li­ku­vat avaa­vat Ju­ma­lan ar­mon suu­ruut­ta: ”Sil­lä niin kuin tai­vas on kor­kea maan yl­lä, niin on Her­ran ar­mo suu­ri niil­le, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä” (Ps. 103:11).

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta maan pääl­lä on an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta. Tä­män val­ta­kun­nan asuk­kaat, Ju­ma­lan lap­set, tah­to­vat an­taa an­teek­si run­saal­la, tii­viik­si pai­ne­tul­la, ra­vis­te­tul­la ja kuk­ku­rai­sel­la mi­tal­la. Ju­ma­la­kin tah­too mi­ta­ta ar­mo­aan ylen­palt­ti­ses­ti sy­liin saak­ka. (Luuk. 6:38.) Ju­ma­lan lap­si elää täs­tä rik­kau­des­ta. Mie­len ko­vuus su­laa, kiu­sauk­set vaih­tu­vat iloon ja epäi­lyk­set tai­vas­toi­voon.

”Mitä ih­mi­nen kyl­vää, sitä hän myös niit­tää” (Gal. 6:7). Ju­ma­lan sana ei lu­paa vää­ryy­den kyl­vä­jäl­le hy­vää. Maa­il­man ilot ja vää­ryy­del­lä han­kit­tu yl­tä­kyl­läi­syys tuot­ta­vat sa­to­na tu­hon. Jee­suk­sen seu­raa­jat kyl­vä­vät kyy­ne­lil­lä Hen­gen pel­toon, mut­ta he saa­vat mo­nin­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin, sil­lä he saa­vat kor­ja­ta sii­tä sa­to­na ikui­sen elä­män. (Gal. 6:8.)

Heik­koa mat­ka­ys­tä­vää ta­lu­te­taan

Jee­suk­sen eteen tuo­tu, avi­o­ri­kok­ses­ta ta­vat­tu nai­nen, tuli Moo­sek­sen lain mu­kaan ki­vit­tää. Ih­mi­sis­tä, joil­le Jee­sus an­toi mah­dol­li­suu­den an­taa tuo­mi­on, ei ol­lut­kaan tuo­ma­reik­si. (Joh. 8:3–11.) Tuo­mi­o­val­ta kuu­luu yk­sin Ju­ma­lal­le. Ih­mis­par­ka ei voi mi­ten­kään puo­lus­tau­tua tuo­mi­tes­saan mui­ta, kos­ka syn­ti­se­nä ih­mi­se­nä hän on syyl­li­nen it­se­kin (Room. 2:1).

Sen si­jaan an­teek­si­an­ta­mus ke­hot­taa pu­dot­ta­maan ki­ven kä­des­tä ja tart­tu­maan mat­ka­ys­tä­vän kä­teen. Jee­suk­sen seu­raa­jat roh­kai­se­vat hei­kok­si jou­tu­nut­ta kul­ke­mal­la käsi kä­des­sä: ”Kat­so, vie­rel­lä­si kul­jen, kär­si­vä­nä mi­nä­kin. Haa­voi­te­tun kä­teen tar­tu, rau­han löy­dät si­nä­kin.” (SL 235:4.) Kris­tuk­sen kas­vo­jen kirk­kau­des­ta, Ju­ma­lan kun­ni­as­ta ja sy­dä­men rau­has­ta pää­see osal­li­sek­si se, joka te­kee Kris­tuk­sen opin, ar­mol­li­suu­den, mu­kai­ses­ti hy­vää.

Jee­sus opet­ti tai­ta­vas­ti. Ju­ma­lan poi­ka­na hän näki ih­mis­ten sy­dä­miin. Syn­tin­sä tun­te­val­le ja syn­ti­syy­ten­sä tun­nus­ta­val­le Jee­suk­sen sa­nat kuu­lui­vat tai­vaan ter­vei­si­nä: ”En mi­nä­kään si­nua tuo­mit­se. Mene, älä­kä enää syn­tiä tee.” (Joh. 8:11.) Sa­nat pääs­tä­vät ih­mi­sen va­paak­si, an­ta­vat sy­dä­meen rau­han ja tai­vaan ilon.

Ku­kin vas­taa omis­ta te­ois­taan

Fa­ri­seuk­sil­le Jee­suk­sen sa­nat kuu­lui­vat Ju­ma­lan pilk­ka­na ja ar­mot­to­mi­na; he suut­tui­vat Jee­suk­sen sa­noi­hin. Jee­sus opet­ti, et­tei heis­tä pidä vä­lit­tää. He ovat so­kei­ta so­ke­ain ta­lut­ta­jia, ja sil­loin mo­lem­mat pu­to­a­vat kuop­paan. (Matt. 15:12–14.) Myös Jee­suk­sen ope­tus te­ko­py­hyy­des­tä on suo­ra. Mi­ten voi aut­taa tois­ta, jos ei en­sin it­se ole saa­nut apua? ”Ota en­sin hir­si omas­ta sil­mäs­tä­si, vas­ta sit­ten näet ot­taa ros­kan vel­je­si sil­mäs­tä” (Luuk. 6:42).

Ker­ran jo­kai­nen ih­mi­nen ku­mar­tuu ereh­ty­mät­tö­män tuo­ma­rin edes­sä. Sil­loin ku­kin vas­taa vain omis­ta te­ois­taan. Kun syn­nit on saa­tu us­koa ar­mos­ta an­teek­si, tuo­ma­ri ker­too­kin yl­lät­tä­en omien­sa teh­neen pel­käs­tään hy­vää. Us­ko muut­tuu nä­ke­mi­sek­si.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 6:36–42

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Ol­kaa val­miit ar­mah­ta­maan, niin kuin tei­dän Isän­ne­kin ar­mah­taa. Äl­kää tuo­mit­ko, niin ei tei­tä­kään tuo­mi­ta. Äl­kää ju­lis­ta­ko ke­tään syyl­li­sek­si, niin ei tei­tä­kään ju­lis­te­ta syyl­li­sik­si. Pääs­tä­kää va­paak­si, niin tei­dät­kin va­pau­te­taan. An­ta­kaa, niin teil­le an­ne­taan. Run­sas mit­ta, tii­viik­si pai­nel­tu, ra­vis­tel­tu ja kuk­ku­rai­nen, an­ne­taan tei­dän sy­liin­ne. Niin kuin te mit­taat­te, niin teil­le mi­ta­taan. Hän pu­hui heil­le vie­lä ver­tauk­sin: ”Mi­ten so­kea voi­si ta­lut­taa so­ke­aa? Mo­lem­mat­han sii­nä pu­to­a­vat kuop­paan. Ei op­pi­las ole opet­ta­jaan­sa ete­väm­pi, mut­ta kyl­lin op­pia saa­tu­aan jo­kai­nen on opet­ta­jan­sa ve­roi­nen. Kuin­ka näet ros­kan vel­je­si sil­mäs­sä, mut­ta et huo­maa, et­tä omas­sa sil­mäs­sä­si on hir­si? Kuin­ka voit sa­noa vel­jel­le­si: ’An­na­pa, veli, kun otan ros­kan sil­mäs­tä­si’? Et­hän sinä näe edes hirt­tä omas­sa sil­mäs­sä­si. Sinä te­ko­py­hä! Ota en­sin hir­si omas­ta sil­mäs­tä­si, vas­ta sit­ten näet ot­taa ros­kan vel­je­si sil­mäs­tä.”

Bib­lia: Ol­kaat sen­täh­den lau­pi­aat, niin­kuin tei­dän Isän­ne­kin lau­pi­as on. Äl­käät tuo­mit­ko, et­tei tei­tä tuo­mit­tai­si: äl­käät sa­da­tel­ko, et­tei tei­tä sa­da­tel­tai­si: an­teek­si an­ta­kaat, niin teil­le an­teek­si an­ne­taan. An­ta­kaat, ja teil­le an­ne­taan: hy­vän mi­tan, li­kis­te­tyn ja sul­lo­tun, ja ylit­se­vuo­ta­van he an­ta­vat tei­dän hel­maan­ne; sil­lä juu­ri sil­lä mi­tal­la, jol­la te mit­taat­te, pi­tää teil­le jäl­leen mi­tat­ta­man. Mut­ta hän sa­noi heil­le ver­tauk­sen: tai­taa­ko so­kia so­ki­aa ta­lut­taa? ei­kö he mo­lem­mat hau­taan lan­kee? Ei ole ope­tus­lap­si ylit­se mes­ta­rin­sa, mut­ta jo­kai­nen on täy­del­li­nen, kuin hän on niin­kuin hä­nen mes­ta­rin­sa. Mut­ta kuin­kas näet rais­kan, joka on vel­jes sil­mäs­sä, vaan et ha­vait­se mal­kaa, joka on omas­sa sil­mäs­säs? Eli kuin­kas tai­dat sa­noa vel­jel­les: vel­je­ni, pidä, minä otan rais­kan, joka on sil­mäs­säs, ja et it­se näe mal­kaa, joka on omas­sa sil­mäs­säs? Sinä ul­ko­kul­lat­tu, ota en­sin mal­ka omas­ta sil­mäs­täs, ja kat­so sit­te, jos tai­dat ot­taa rais­kan, joka on vel­jes sil­mäs­sä.