Mar­ko Tyys­kä

Ajal­li­nen rik­kaus on ka­to­a­vaa, mut­ta sy­dä­men us­ko on aar­re, joka an­taa toi­von ikui­ses­ta elä­mäs­tä.

Jee­sus oh­ja­si ker­to­muk­sel­laan rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta kuu­li­jan­sa elä­män ra­jal­li­suu­den ää­rel­le. Hän ku­va­si kak­si hy­vin eri­lais­ta elä­mää ja kuo­le­maa sekä poik­keuk­sel­li­sel­la ta­val­la ra­ot­ti ajan ja ian­kaik­ki­suu­den vä­li­ver­hoa.

Kuu­li­joi­den jou­kos­sa oli ra­ha­nah­nei­ta fa­ri­seuk­sia, ja Jee­sus va­roit­ti pal­ve­le­mas­ta kah­ta her­raa: ”Te et­te voi pal­vel­la sekä Ju­ma­laa et­tä mam­mo­naa” (Luuk. 16:13). Pu­hu­es­saan seu­raa­mi­ses­taan hän ky­syi: ”Mitä hyö­dyt­tää ih­mis­tä, jos hän voit­taa omak­seen koko maa­il­man mut­ta me­net­tää sie­lun­sa?” (Matt. 16:26).

Us­ko on elä­män pe­rus­ta

Ri­kas oli hy­vä­o­sai­nen. Hä­nen elä­män­sä oli pelk­kää ylel­li­syyt­tä ja juh­laa. La­sa­rus taas oli ajal­li­ses­ti köy­hä ja sai­rauk­sien tut­tu. Hän jou­tui ker­jää­mään toi­meen­tu­lon­sa.

Jee­sus toi kuu­li­joi­den eteen rik­kau­den ja köy­hyy­den. Ajal­li­nen va­ral­li­suus tai toi­meen­tu­lon niuk­kuus ei­vät vai­ku­ta ih­mi­sen osaan ajan ra­jan toi­sel­la puo­lel­la. Toi­saal­ta mo­lem­mis­sa niis­sä on omat vaa­ran­sa. Sa­nan­las­kuis­sa pyy­de­tään­kin: ”Älä an­na köy­hyyt­tä, älä rik­kaut­ta­kaan. An­na ruo­kaa sen ver­ran kuin tar­vit­sen. Jos saan ko­vin pal­jon, saa­tan kiel­tää Ju­ma­lan ja ky­syä mie­les­sä­ni: ’Mikä on Her­ra?’ Jos ylen mää­rin köyh­dyn, saa­tan va­ras­taa ja van­noa vää­rin, rik­koa Ju­ma­la­ni ni­meä vas­taan.” (Sa­nanl. 30:8–9.)

Jee­sus ku­va­si pu­hees­saan epä­us­koi­sen ja us­ko­vai­sen ih­mi­sen elä­mää. Ri­kas ra­ken­si elä­män­sä ka­to­a­van rik­kau­den va­raan vail­la Ju­ma­lan ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. Hän eli epä­us­kos­sa sy­dän tä­hän elä­mään kiin­ni­tet­ty­nä. La­sa­rus oli kuva us­ko­vai­ses­ta, joka oman syn­ti­syy­ten­sä tun­tien eli Ju­ma­lan rak­kau­den ja ar­mon va­ras­sa. Us­kon kaut­ta hä­nel­lä oli sy­dä­mes­sään ikui­sen elä­män toi­vo.

La­sa­rus sai hy­vän osan

Jee­sus ker­toi, et­tä mo­lem­pien mies­ten elä­mä päät­tyi. Hän opet­taa, et­tä ajal­li­sen elä­män jäl­keen on ole­va kah­den­lai­nen ian­kaik­ki­suus. Mies­ten osat vaih­tui­vat. Ri­kas mies jou­tui tuo­ne­lan tus­kiin eli ka­do­tuk­seen. La­sa­ruk­sen läh­tö oli kau­nis. En­ke­lit nou­ti­vat hä­net Ab­ra­ha­min hel­maan, jol­la Jee­sus ku­va­si us­ko­vai­sen hy­vää osaa Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.

Ri­kas mies tuo­ne­lan tus­kis­sa pyy­si ar­mah­dus­ta, mut­ta Ju­ma­lan sana opet­taa, et­tä ian­kaik­ki­suus­koh­ta­loa ei voi muut­taa, kun sil­mät täl­le ajal­le ovat um­mis­tu­neet. Jee­suk­sen ope­tuk­sen mu­kaan näi­den kah­den ian­kaik­ki­suu­den vä­lil­lä on syvä, yli­pää­se­mä­tön kui­lu.

Ju­ma­lan tah­to on, et­tä kaik­ki ih­mi­set sai­si­vat hy­vän osan ian­kaik­ki­suu­des­sa. Sen ih­mi­nen voi saa­da ai­no­as­taan ar­mos­ta, Kris­tuk­sen an­si­on täh­den. Jee­sus sa­noi yöl­li­ses­sä kes­kus­te­lus­sa Ni­ko­de­muk­sel­le: ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).

An­teek­si­an­ta­mus kuu­luu jo­kai­sel­le

Jee­suk­sen ker­to­muk­sen ope­tus on, et­tä ih­mi­sen pi­tää teh­dä pa­ran­nus eli­nai­ka­naan. ”Heil­lä on Moo­ses ja pro­fee­tat. Kuul­koot hei­tä.” (Luuk. 16:29.) Jee­sus viit­taa py­hiin kir­joi­tuk­siin ja nii­den poh­jal­ta nou­se­vaan Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­seen.

Vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­taan la­kia ja evan­ke­liu­mia. Omal­ta puo­lel­taan köy­hä ja an­si­o­ton saa us­koa evan­ke­liu­min lu­pauk­sen, kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen ja saa ka­to­a­mat­to­man aar­teen sy­dä­meen­sä.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 16:19–31

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus pu­hui tä­män ver­tauk­sen: ”Oli ri­kas mies. Hä­nen vaat­teen­sa oli­vat purp­pu­raa ja hie­noin­ta pel­la­vaa, ja päi­väs­tä päi­vään hä­nen elä­män­sä oli pelk­kää ylel­li­syyt­tä ja juh­laa. Mut­ta hä­nen port­tin­sa pie­les­sä vi­rui köy­hä La­sa­rus, täyn­nä pai­sei­ta. Köy­hä oli­si näl­kään­sä ha­lun­nut syö­dä nii­tä ruo­ka­pa­lo­ja, joi­ta rik­kaan pöy­däl­tä pu­toi­li. Koi­rat­kin tu­li­vat sii­hen ja nuo­li­vat hä­nen pai­sei­taan.

Sit­ten köy­hä kuo­li, ja en­ke­lit vei­vät hä­net Ab­ra­ha­min huo­maan. Ri­kas­kin kuo­li, ja hä­net hau­dat­tiin. Kun hän tuo­ne­lan tus­kis­sa ko­hot­ti kat­seen­sa, hän näki kau­ka­na Ab­ra­ha­min ja La­sa­ruk­sen hä­nen rin­taan­sa vas­ten. Sil­loin hän huu­si: ’Isä Ab­ra­ham, ar­mah­da mi­nua! Lä­he­tä La­sa­rus tän­ne, et­tä hän kas­tai­si sor­men­pään­sä ve­teen ja vil­voit­tai­si kiel­tä­ni. Näis­sä lie­keis­sä on kau­hea ol­la.’ Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Muis­ta, poi­ka­ni, et­tä sinä sait elä­es­sä­si hy­vän osan, La­sa­rus huo­non. Nyt hän saa tääl­lä vai­voi­hin­sa loh­dun, mut­ta sinä saat kär­siä tus­kaa. Sitä pait­si mei­dän vä­lil­läm­me on syvä, yli­pää­se­mä­tön kui­lu, niin et­tei tääl­tä ku­kaan voi tul­la tei­dän luok­sen­ne, vaik­ka tah­toi­si­kin, ei­kä siel­tä pää­se ku­kaan kui­lun yli mei­dän puo­lel­lem­me.’ Ri­kas mies sa­noi: ’Isä, minä pyy­dän, lä­he­tä hä­net sit­ten van­hem­pie­ni ta­loon. Mi­nul­la on vii­si vel­jeä - hä­nen pi­täi­si va­roit­taa hei­tä, et­tei­vät he­kin jou­tui­si tä­hän kär­si­myk­sen paik­kaan.’ Ab­ra­ham vas­ta­si: ’Heil­lä on Moo­ses ja pro­fee­tat. Kuul­koot hei­tä.’ ’Ei, isä Ab­ra­ham’, mies sa­noi, ’mut­ta jos joku kuol­lei­den jou­kos­ta me­ni­si hei­dän luok­seen, he kään­tyi­si­vät.’ Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Jos he ei­vät kuun­te­le Moo­ses­ta ja pro­feet­to­ja, ei hei­tä saa­da us­ko­maan, vaik­ka joku nou­si­si kuol­leis­ta.’”

Bib­lia: Oli yk­si ri­kas mies, joka vaa­tet­ti it­sen­sä pur­pu­ral­la ja kal­liil­la lii­na­vaat­teil­la, ja eli joka päi­vä ilos­sa her­kul­li­ses­ti. Oli myös ker­jää­jä, ni­mel­tä Lat­sa­rus, joka ma­ka­si hä­nen oven­sa edes­sä täyn­nän­sä pai­su­mia, ja pyy­si ra­vit­taa niis­tä mu­ruis­ta, jot­ka rik­kaan pöy­däl­tä pu­to­si­vat; mut­ta koi­rat myös tu­li­vat ja nuo­li­vat hä­nen pai­su­man­sa. Niin ta­pah­tui, et­tä ker­jää­jä kuo­li ja vie­tiin en­ke­leil­tä Ab­ra­ha­min hel­maan: niin kuo­li myös ri­kas ja hau­dat­tiin. Ja kuin hän hel­ve­tis­sä vai­vas­sa oli, nos­ti hän sil­män­sä ja näki Ab­ra­ha­min taam­pa­na ja Lat­sa­ruk­sen hä­nen hel­mas­san­sa. Ja hän huu­si, sa­no­en: isä Ab­ra­ham, ar­mah­da mi­nun pääl­le­ni ja lä­he­tä Lat­sa­rus kas­ta­maan sor­men­sa pää ve­teen, et­tä hän jääh­dyt­täis mi­nun kie­le­ni; sil­lä minä ko­vin vai­va­taan täs­sä lie­kis­sä. Niin sa­noi Ab­ra­ham: poi­ka­ni, muis­ta, et­tä sinä sait si­nun hy­vääs elä­mäs­sä, niin myös Lat­sa­rus pa­haa. Mut­ta nyt hän loh­du­te­taan, ja sinä vai­va­taan. Ja pait­si kaik­kia näi­tä on mei­dän ja tei­dän vä­lil­lä suu­ri juo­pa kiin­ni­tet­ty, et­tä ne, jot­ka tah­to­vat, ei he voi, ei­kä siel­tä tän­ne­kään tul­la. Niin hän sa­noi: minä ru­koi­len siis si­nua, isä, et­täs lä­he­tät hä­nen mi­nun isä­ni ko­toon; Sil­lä mi­nul­la on vii­si vel­jeä, to­dis­ta­maan heil­le, et­tei he­kin tu­li­si tä­hän vai­van si­aan. Sa­noi hä­nel­le Ab­ra­ham: heil­lä on Mo­ses ja prop­he­tat; kuul­koot nii­tä. Mut­ta hän sa­noi: ei, isä Ab­ra­ham: vaan jos joku kuol­leis­ta me­nis hei­dän ty­kön­sä, niin he pa­ran­nuk­sen te­ki­si­vät. Hän sa­noi hä­nel­le: el­lei he Mo­ses­ta ja prop­he­tai­ta kuu­le, niin ei he myös us­ko, jos joku kuol­leis­ta nou­sis ylös.