Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Vai­non al­la hou­ku­tus luo­pua us­kos­ta voi kas­vaa suu­rek­si. Mart­tyy­rit pi­ti­vät kiin­ni us­kos­ta, vaik­ka ajal­li­se­na koh­ta­lo­na oli kuo­le­ma.

Jee­sus oli va­lin­nut 12 ope­tus­las­ta, jot­ka edus­ti­vat Is­ra­e­lin 12 hei­moa. Hän an­toi heil­le jo tuol­loin teh­tä­vän läh­teä vie­mään evan­ke­liu­mia lä­hi­a­lu­een ky­liin. Jee­sus neu­voi ju­lis­ta­maan aluk­si: ”Tai­vas­ten val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le” (Matt. 10:7). Tämä ju­lis­tus erot­tui kai­kes­ta muus­ta hen­gel­li­ses­tä pu­hees­ta, kos­ka sen voi­mas­ta sai­raat pa­ran­tui­vat, kuol­leet he­rä­si­vät eloon, spi­taa­li­set puh­dis­tui­vat ja saas­tai­set hen­get kar­ko­tet­tiin (Matt. 10:8).

Ly­hyt et­sik­ko­ai­ka

Jee­suk­sen neu­vot Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­hön si­säl­si­vät myös ajal­li­sen vii­sau­den sie­me­niä. Hä­nen neu­vo­jen­sa mu­kaan on uu­del­la paik­ka­kun­nal­la sel­vi­tet­tä­vä koti, joka voi­si ol­la vas­taa­not­ta­vai­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­nan läs­nä­o­lol­le. Tuon voi saa­da sel­vil­le toi­vot­ta­mal­la vie­rai­lun alus­sa asuk­kail­le Ju­ma­lan rau­haa.

Jos ju­lis­tus­työ tor­ju­taan, on Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan läh­det­tä­vä pois (Matt. 10:14). Ju­ma­lan ai­ka oli vain ly­hyt het­ki. Ta­los­sa, jos­sa ol­tiin evan­ke­liu­min sa­nal­le vas­taa­not­ta­vai­sia, ope­tus­lap­set vii­pyi­vät pi­tem­pään. He saat­toi­vat jää­dä jok­si­kin ai­kaa asu­maan ta­loon. He roh­kai­si­vat sekä neu­voi­vat toi­si­aan opin ja elä­män ky­sy­myk­sis­sä. Sii­hen käy­tet­tiin ai­kaa, jot­ta ky­sy­jä sai­si riit­tä­väs­ti vas­tauk­sia us­kon tiel­le.

Ju­ma­la avaa tun­non

Jo en­sim­mäi­nen kris­tit­ty­jen su­ku­pol­vi koh­ta­si Jee­suk­sen en­nus­ta­mia vai­no­ja. Jee­suk­sen seu­raa­jat jou­tui­vat oi­keu­den eteen ja pa­hoin­pi­del­tä­väk­si, kos­ka heis­sä pu­hui Ju­ma­lan Hen­ki (Matt. 10:20). Ju­ma­lan to­tuus pal­jas­taa sa­lai­suu­det, ja se syn­nyt­tää vi­han sie­lun­vi­hol­li­ses­sa.

Mitä Jee­sus tar­koit­taa ke­hot­ta­es­saan hyö­dyn­tä­mää vii­saut­ta käär­meen ta­voin? On­ko mah­dol­lis­ta vält­tää vai­no­ja vii­saas­ti toi­mi­mal­la, vai voi­ko Ju­ma­lan evan­ke­liu­min asi­aa edis­tää vii­sail­la sa­noil­la? Us­ko­vai­set pu­hu­vat sii­tä, mi­ten he us­ko­vat. Pu­heen sä­vyi­syys voi joh­taa Ju­ma­lan tah­don to­teu­tu­mi­seen sil­loin, kun on oi­kea et­si­ko­nai­ka. Il­man syn­nin­tun­toa Ju­ma­lan sana ei saa ai­kaan pe­las­ta­vaa us­koa, vaan tor­jun­taa ja pa­hen­nus­ta.

Syn­nin­tun­non kaut­ta ih­mi­sel­le voi avau­tua Ju­ma­lan ar­mo, jol­loin hän voi löy­tää to­tuu­den pe­las­tuk­sen lah­jas­ta. Vai­no­jen­kin ai­ka­na ih­meel­li­nen Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma voi to­teu­tua. Ju­ma­la on voi­nut he­rä­tel­lä jopa vai­noo­jis­ta Jee­suk­sen seu­raa­jia.

Us­ko pe­las­taa

Ju­ma­la on jo an­ta­nut an­teek­si Jee­suk­sen so­vin­to­työn täh­den. Saam­me us­koa to­teu­tu­nee­seen syn­tien so­vi­tuk­seen. Jo­kai­sen ih­mi­sen on mah­dol­lis­ta saa­da oma­koh­tai­ses­ti so­vit­tua asi­at Ju­ma­lan kans­sa, kun ot­taa sy­dä­men us­kol­la vas­taan evan­ke­liu­min sa­no­man. Ju­ma­la ha­lu­aa tar­jo­ta omien­sa kaut­ta pe­las­ta­vaa sa­no­maa myös tänä haas­ta­va­na ai­ka­na. Vaik­ka ih­mi­sen kan­nal­ta jo­kin voi tun­tua täy­sin mah­dot­to­mal­ta, Ju­ma­lal­le kaik­ki on mah­dol­lis­ta (Matt. 19:26).

Pa­ran­nuk­sen jäl­keen on hyvä ol­la, sil­lä oman­tun­non vai­voi­na ol­leet syn­nit ovat pois­sa. Myös kaik­ki­tie­tä­vä Ju­ma­la unoh­taa an­teek­si­an­ne­tut syn­nit (Jes. 43:25). An­teek­si­an­ta­va mie­li aut­taa myös, jos vai­not koh­taa­vat. En­sim­mäi­nen mart­tyy­ri Ste­fa­nos ru­koi­li vai­noo­jien puo­les­ta juu­ri en­nen kuo­le­maan­sa: ”Her­ra, älä vaa­di hei­tä ti­lil­le täs­tä syn­nis­tä!” (Apt. 7:60.)

Evan­ke­liu­mi: Matt. 10:16–22

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­le: ”Minä lä­he­tän tei­dät kuin lam­paat su­sien kes­kel­le. Ol­kaa siis vii­sai­ta kuin käär­meet ja vi­at­to­mia kuin kyyh­ky­set. Pi­tä­kää va­ran­ne, sil­lä ih­mi­set vie­vät tei­dät oi­keu­den eteen ja ruos­ki­vat tei­tä sy­na­go­gis­saan. Maa­her­ro­jen ja ku­nin­kai­den­kin eteen tei­tä tul­laan vie­mään mi­nun ta­ki­a­ni, to­dis­tuk­sek­si heil­le ja kan­soil­le. Mut­ta kun tei­dät luo­vu­te­taan vi­ra­no­mais­ten kä­siin, äl­kää ol­ko huo­lis­san­ne sii­tä, mi­ten tai mitä pu­hui­sit­te, sil­lä teil­le an­ne­taan tuo­na het­ke­nä sa­nat, jot­ka tei­dän tu­lee pu­hua. Te et­te puhu it­se, teis­sä pu­huu Isän­ne Hen­ki. Veli an­taa vel­jen­sä sur­mat­ta­vak­si, isä lap­sen­sa, ja lap­set nou­se­vat van­hem­pi­aan vas­taan ja tuot­ta­vat heil­le kuo­le­man. Kaik­ki tu­le­vat vi­haa­maan tei­tä mi­nun ni­me­ni täh­den, mut­ta se, joka kes­tää lop­puun as­ti, pe­las­tuu.”

Bib­lia: Kat­so, minä lä­he­tän tei­dät niin­kuin lam­paat sut­ten kes­kel­le: ol­kaat sen­täh­den tai­ta­vat niin­kuin käär­meet, ja va­kaat niin­kuin kyyh­kyi­set. Mut­ta ka­vah­ta­kaat ih­mi­siä; sil­lä he ylö­nan­ta­vat tei­dät raas­tu­piin­sa, ja sy­na­go­gis­san­sa he ho­su­vat tei­tä. Te vie­dään myös pää­mies­ten ja ku­nin­gas­ten eteen mi­nun täh­te­ni, heil­le ja pa­ka­noil­le to­dis­tuk­sek­si. Kuin he tei­tä ylö­nan­ta­vat, äl­käät mu­reh­ti­ko, kuin­ka eli mitä tei­dän pi­tää pu­hu­man; sil­lä teil­le an­ne­taan sil­lä het­kel­lä, mitä tei­dän pi­tää pu­hu­man. Sil­lä et­te te ole, jot­ka pu­hut­te, vaan tei­dän Isän­ne Hen­ki, joka teis­sä pu­huu. Mut­ta veli an­taa ylön vel­jen­sä kuo­le­maan, ja isä po­jan, ja lap­set kar­kaa­vat van­hem­pia vas­taan, ja an­ta­vat tap­paa hei­tä, Ja te tu­let­te vi­hat­ta­vak­si kai­kil­ta mi­nun ni­me­ni täh­den. Mut­ta joka lop­puun as­ti vah­va­na py­syy, hän tu­lee au­tu­aak­si.