Pau­li Ki­vi­o­ja

Päi­vän evan­ke­liu­mi si­säl­tää kak­si ly­hyt­tä ver­taus­ta, joi­ta nii­den eri luon­teis­ta huo­li­mat­ta yh­dis­tää Kris­tuk­sen toi­sen tu­le­mi­sen odo­tus us­kos­sa ja ope­tus hä­nen tu­lon­sa ajan ar­vaa­mat­to­muu­des­ta.

En­sim­mäi­nen ver­taus on luon­teel­taan iloi­nen ja liit­tyy mui­hin Jee­suk­sen hää­ver­tauk­siin, mut­ta poik­ke­aa niis­tä si­ten, et­tä ta­lon isän­tä oli pa­laa­mas­sa häis­tä ko­tiin­sa. Hä­nen pal­ve­li­jan­sa oli­vat val­miit ot­ta­maan hä­net vas­taan minä het­ke­nä hy­vän­sä. Vaat­tei­den vyöt­tä­mi­nen ja lamp­pu­jen pa­la­mi­nen ker­toi­vat juu­ri täs­tä val­miu­des­ta. Pit­kä pääl­lys­vaa­te si­dot­tiin vyön al­le mat­kaan läh­det­tä­es­sä ja, ku­ten täs­sä ta­pauk­ses­sa, töi­hin ryh­dyt­tä­es­sä. Öl­jy­lam­puil­la va­lais­tiin isän­nän vas­taa­not­toa. Vyöt­tä­mi­ses­tä ja lamp­pu­jen pa­la­mi­ses­ta pu­hu­taan muis­sa­kin Jee­suk­sen lo­pun ajan ver­tauk­sis­sa.

Poik­keuk­sel­lis­ta ja kuu­li­joi­ta hät­käh­dyt­tä­vää ver­tauk­ses­sa on se, et­tä isän­tä ei ota­kaan pal­ve­lus­ta vas­taan val­vo­vil­ta pal­ve­li­joil­ta, vaan ni­mit­tää hei­tä au­tu­aik­si ja ryh­tyy it­se pal­ve­le­maan hei­tä. Tämä pal­kit­se­mi­nen liit­tyy Jee­suk­sen tu­le­mi­seen, jol­loin us­kos­sa hän­tä odot­ta­vat pal­ki­taan ian­kaik­ki­sel­la elä­mäl­lä tai­vaas­sa. Kui­ten­kin jo täs­sä elä­mäs­sä Jee­sus pal­ve­lee sa­nal­laan ja sak­ra­men­teil­laan, mi­hin viit­taa myös sana ju­ma­lan­pal­ve­lus.

Her­ran päi­vä tu­lee kuin va­ras

Toi­nen ver­taus on luon­teel­taan jopa pe­lot­ta­van tun­tui­nen. Jee­sus ver­taa tu­lo­an­sa var­kaan tu­loon. Ku­ka­pa toi­voi­si va­ras­ta ta­loon­sa va­ras­ta­maan ja sär­ke­mään paik­ko­ja? Täs­sä­kin pää­pai­no on Jee­suk­sen tu­lon en­nal­ta-ar­vaa­mat­to­muu­des­sa.

Eh­kä juu­ri jäl­kim­mäi­sen ver­tauk­sen vuok­si Pie­ta­ri ky­syi Jee­suk­sel­ta: ”Her­ra, tar­koi­tat­ko näil­lä ver­tauk­sil­la kaik­kia vai ai­no­as­taan mei­tä?”

Ai­hees­ta pu­hu­taan myös muu­al­la Raa­ma­tus­sa. Paa­va­li kir­joit­ti tes­sa­lo­ni­ka­lai­sil­le: ”Ai­ka­mää­ris­tä teil­le ei tar­vit­se kir­joit­taa, vel­jet, sil­lä te tie­dät­te it­se ai­van hy­vin, et­tä Her­ran päi­vä tu­lee kuin va­ras yöl­lä. Juu­ri kun ih­mi­set sa­no­vat: ‘Kaik­ki on hy­vin, ei mi­tään hä­tää’, tuho koh­taa hei­dät äk­ki­ar­vaa­mat­ta niin kuin syn­ny­tys­pol­tot ras­kaa­na ole­van nai­sen, ei­vät­kä he pää­se pa­koon.” (1. Tess. 5:1– 3.)

Ei ole syy­tä pel­koon

Paa­va­li kui­ten­kin osoit­taa sa­mal­la, et­tä us­ko­vien ei tar­vit­se pe­lä­tä tuo­ta päi­vää kuin va­ras­ta: ”Mut­ta te, ys­tä­vät, et­te elä pi­mey­des­sä, ei­kä tuo päi­vä pää­se yl­lät­tä­mään tei­tä kuin va­ras. Te kaik­ki olet­te va­lon ja päi­vän lap­sia. Me em­me kuu­lu yöl­le em­me­kä pi­mey­del­le – – mei­dän, jot­ka kuu­lum­me päi­väl­le, on py­syt­tä­vä rait­tii­na: mei­dän on pu­keu­dut­ta­va us­kon ja rak­kau­den haar­nis­kaan ja otet­ta­va ky­pä­räk­sem­me pe­las­tuk­sen toi­vo.” (1. Tess. 5:4, 5, 8.)

Myös Jee­sus to­te­si: ”Älä pel­kää, pie­ni lau­ma­ni. Tei­dän isän­ne on päät­tä­nyt an­taa teil­le val­ta­kun­nan” (Luuk. 12:32.) Il­man pel­koa, us­kos­sa luot­ta­vai­sin mie­lin, saa odot­taa Jee­suk­sen tu­loa ja myös jou­lua, kris­ti­kun­nan suur­ta juh­laa.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 21:25–33

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Au­rin­gos­sa, kuus­sa ja täh­dis­sä nä­kyy merk­ke­jä. Me­ren aal­lot pau­haa­vat jy­lis­ten, ja maan pääl­lä ovat kan­sat ah­dis­tuk­sen ja epä­toi­von val­las­sa. Kaik­ki la­maan­tu­vat pe­los­ta odot­ta­es­saan sitä, mikä on koh­taa­va ih­mis­kun­taa, sil­lä tai­vai­den voi­mat järk­ky­vät. Sil­loin näh­dään Ih­mi­sen Po­jan tu­le­van pil­ven pääl­lä suu­res­sa voi­mas­saan ja kirk­kau­des­saan. Kun nuo ta­pah­tu­mat al­ka­vat, nos­ta­kaa roh­ke­as­ti pään­ne pys­tyyn, sil­lä tei­dän va­pau­tuk­sen­ne on lä­hel­lä.”

Hän esit­ti heil­le myös ver­tauk­sen: ”Kat­so­kaa vii­ku­na­puu­ta, tai mitä puu­ta ta­han­sa. Kun nä­et­te sen puh­ke­a­van leh­teen, te tie­dät­te il­man muu­ta, et­tä kesä on jo lä­hel­lä. Sa­mal­la ta­voin te näh­des­sän­ne tä­män ta­pah­tu­van tie­dät­te, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on lä­hel­lä. To­ti­ses­ti: tämä su­ku­pol­vi ei ka­toa en­nen kuin kaik­ki tämä ta­pah­tuu. Tai­vas ja maa ka­to­a­vat, mut­ta mi­nun sa­na­ni ei­vät ka­toa.”

Bib­lia: Ja mer­kit pi­tää ole­man au­rin­gos­sa ja kuus­sa ja täh­dis­sä, ja maas­sa kan­sal­la ah­dis­tus epäi­lyk­sen täh­den. Ja meri ja aal­lot pi­tää pau­haa­man. Ja ih­mi­set maas­sa pi­tää nään­ty­män pel­von ja odot­ta­mi­sen täh­den nii­tä, mit­kä maan pii­rin pääl­le tu­le­vat; sil­lä tai­vaan voi­mat pi­tää lii­ku­tet­ta­man. Ja sil­loin hei­dän pi­tää nä­ke­män Ih­mi­sen Po­jan tu­le­van pil­vis­sä suu­rel­la voi­mal­la ja kun­ni­al­la. Mut­ta kuin nä­mät ru­pee­vat ta­pah­tu­maan, niin kat­so­kaat, ja nos­ta­kaat pään­ne ylös; sil­lä tei­dän lu­nas­tuk­sen­ne sil­loin lä­hes­tyy. Ja hän sa­noi heil­le ver­tauk­sen: kat­so­kaat fi­ku­na­puu­ta ja kaik­kia pui­ta. Kuin ne jo puh­kee­vat, niin te nä­et­te ja it­se teis­tän­ne ym­mär­rät­te, et­tä suvi on jo läs­nä. Niin myös te, kuin te nä­et­te nä­mät ta­pah­tu­van, tie­tä­käät, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on läs­nä. To­ti­ses­ti minä sa­non teil­le: ei tä­män su­ku­kun­nan pidä suin­kaan huk­ku­man, sii­he­nas­ti kuin nä­mät kaik­ki ta­pah­tu­vat. Tai­vas ja maa on huk­ku­va, vaan mi­nun sa­na­ni ei pidä ikä­nä huk­kaan­tu­man.