Kal­le Pel­to­kan­gas

Ju­ma­la lä­het­ti Poi­kan­sa maan pääl­le, jot­ta ih­mi­set voi­vat us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja pe­las­tua. Tä­män rak­kau­den osal­li­suu­des­sa ole­via ke­ho­te­taan ra­kas­ta­maan toi­si­aan.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Sad­du­keuk­set oli­vat ek­syk­sis­sä, kos­ka ei­vät tun­te­neet py­hiä kir­joi­tuk­sia ja Ju­ma­lan voi­maa. Osa heis­tä toi­mi lai­no­pet­ta­ji­na yh­tei­söis­sään. Jee­sus vas­ta­si lai­no­pet­ta­jal­le: on kak­si yh­tä tär­ke­ää käs­kyä: Ju­ma­lan ra­kas­ta­mi­nen ja lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen niin kuin it­se­ään ra­kas­taa.

Us­ko il­me­nee hy­vi­nä te­koi­na

Apos­to­li Jo­han­nes kir­joit­taa: ”Sii­nä on rak­kaus – – ei sii­nä, et­tä me olem­me ra­kas­ta­neet Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän on ra­kas­ta­nut mei­tä ja lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si. Rak­kaat ys­tä­vät! Kun Ju­ma­la on mei­tä näin ra­kas­ta­nut, tu­lee mei­dän­kin ra­kas­taa toi­si­am­me.” (1. Joh. 4:10–11.)

Us­ko luo yh­tey­den Ju­ma­laan ja hä­nen rak­kau­teen­sa. Us­ko il­me­nee myös hy­vi­nä te­koi­na lä­him­mäi­sen hy­väk­si. Kris­ti­tyl­lä on jat­ku­va kil­voi­tuk­sen paik­ka sii­nä, et­tei­vät Ju­ma­lan ai­kaan­saa­mat hy­vät teot ala näyt­täy­tyä omi­na an­si­oi­na. Il­man oi­ke­aa us­koa Ju­ma­la näyt­täy­tyy ih­mi­sel­le an­ka­ra­na ja kii­vaa­na (5. Moos. 4:24; 4:44–45; 5:1–6, 9).

Evan­ke­liu­min voi­ma

Moni ny­ky­a­jan ih­mi­nen miet­tii, mi­ten elää oi­kein. Moni ajat­te­lee, et­tä täyt­tä­mäl­lä rak­kau­den kak­sois­käs­kyä pe­las­tuu. On ar­vos­tet­ta­vaa, jos ih­mi­nen ha­lu­aa elää kun­ni­al­li­ses­ti, suo­jel­la luon­toa, ra­kas­taa Ju­ma­laa ja aut­taa lä­him­mäi­siä.

Hyvä ja kun­ni­a­kas elä­mä ei kui­ten­kaan tee ih­mis­tä van­hurs­kaak­si. Ju­ma­lan sana osoit­taa, et­tä ku­kaan ih­mi­nen ei pys­ty täyt­tä­mään la­kia täy­del­li­ses­ti. Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma ja se tuo pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat (Room. 1:16). Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na pe­las­tut­tiin us­ko­mal­la lu­pauk­sen sa­naan Ju­ma­lan lä­het­tä­mäs­tä pe­las­ta­jas­ta (1. Moos. 3:15).

Jee­sus on Raa­ma­tun kes­kus. Luu­kas kir­joit­taa: ”Hä­nes­tä kaik­ki pro­fee­tat to­dis­ta­vat, et­tä jo­kai­nen, joka us­koo hä­neen, saa hä­nen ni­men­sä voi­mas­ta syn­tin­sä an­teek­si” (Ap.t. 10:43).

Yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ope­tuk­ses­sa on kes­keis­tä puhe Jee­suk­sen kär­si­myk­ses­tä, kuo­le­mas­ta ja ylös­nou­se­muk­ses­ta. Sii­nä ei kuu­li­jal­ta vaa­di­ta hy­viä te­ko­ja, vaan kor­vien kuul­ta­vak­si ja sy­dä­men us­kot­ta­vak­si tuo­daan pe­las­ta­ja, Jee­sus. Ju­ma­la ju­lis­taa syn­ti­sen van­hurs­kaak­si yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen an­si­on täh­den.

Paa­va­li sai pe­las­tua vää­räs­tä van­hurs­kau­des­ta. Saa­des­saan ko­kea pa­ran­nuk­sen ar­mon hä­nen aja­tuk­sen­sa ja ym­mär­ryk­sen­sä Raa­ma­tus­ta muut­tui­vat täy­sin. Hän va­pau­tui lain al­ta ar­mon al­le. Hän to­te­aa: ”Puhe ris­tis­tä on hul­luut­ta nii­den mie­les­tä, jot­ka jou­tu­vat ka­do­tuk­seen, mut­ta meil­le, jot­ka pe­las­tum­me, se on Ju­ma­lan voi­ma” (1. Kor. 1:18).

Kris­tit­ty on yh­tä ai­kaa van­hurs­kas ja syn­ti­nen. Evan­ke­liu­min us­ko­mi­nen syn­nyt­tää yhä uu­des­taan ha­lun kun­ni­oit­taa Ju­ma­lan la­kia ja elää Ju­ma­lan tah­don tiel­lä. Hen­gen he­del­mä­nä syn­tyy rak­kaus Ju­ma­laan, hä­nen val­ta­kun­taan­sa sekä lä­him­mäi­siin. Us­ko­mi­nen on oman­tun­non va­paut­ta, van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, jot­ka Pyhä Hen­ki an­taa.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 22:34–40

Raa­mat­tu 1992: Kun fa­ri­seuk­set kuu­li­vat, et­tä Jee­sus oli tuk­ki­nut sad­du­keuk­sil­ta suun, he ko­koon­tui­vat neu­von­pi­toon. Sit­ten yk­si heis­tä, joka oli lai­no­pet­ta­ja, ky­syi Jee­suk­sel­ta pan­nak­seen hä­net ko­e­tuk­sel­le: ”Opet­ta­ja, mikä on lain suu­rin käs­ky?” Jee­sus vas­ta­si: ”Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Tämä on käs­kyis­tä suu­rin ja tär­kein. Toi­nen yh­tä tär­keä on tämä: Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si. Näi­den kah­den käs­kyn va­ras­sa ovat laki ja pro­fee­tat.”