Mik­ko Y. Kin­nu­nen

Jo­han­nek­sen syn­ty­mään liit­ty­vät ih­meet pu­hut­te­li­vat ai­ka­lai­sia, jot­ka tun­nis­ti­vat sii­nä Ju­ma­lan teot.

Ju­han­nus­päi­vän evan­ke­liu­mi ker­too Jo­han­nes Kas­ta­jan syn­ty­mäs­tä. Eli­sa­bet-äi­din ja Sa­ka­ri­as-isän elä­mäs­sä ta­pah­tui sil­loin kak­si ih­met­tä. Lap­se­ton, jo kor­ke­as­sa iäs­sä ol­lut nai­nen tuli ras­kaak­si ja syn­nyt­ti po­jan. Toi­nen ih­meel­li­nen asia ta­pah­tui lap­senni­me­nan­non yh­tey­des­sä. Myk­kä Sa­ka­ri­as-isä sai sil­loin pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin.

Ju­ma­la ar­mah­taa epäi­le­väis­tä

Sa­ka­ri­as-isä kuu­lui temp­pe­li­pa­pis­toon. Ol­les­saan erää­nä päi­vä­nä hoi­ta­mas­sa pa­pin teh­tä­viä il­mes­tyi Her­ran en­ke­li Sa­ka­ri­aal­le. En­ke­lin sa­no­ma oli: ”Älä pel­kää, Sa­ka­ri­as. Ru­kouk­se­si on kuul­tu, vai­mo­si Eli­sa­bet syn­nyt­tää si­nul­le po­jan ja sinä an­nat hä­nel­le ni­mek­si Jo­han­nes.” (Luuk. 1:13). En­ke­li ku­vai­li myös, kuin­ka syn­ty­väl­lä lap­sel­la tu­lee ole­maan suu­ri Ju­ma­lan an­ta­ma teh­tä­vä saar­na­ta pa­ran­nus­ta ek­syk­sis­sä ole­val­le Is­ra­e­lin kan­sal­le.

Sa­ka­ri­as ei kui­ten­kaan jak­sa­nut us­koa tuo­ta Ju­ma­lan ih­meel­lis­tä il­moi­tus­ta. In­hi­mil­li­set epäi­lyk­set es­ti­vät hän­tä us­ko­mas­ta. Sil­loin Ju­ma­la ot­ti Sa­ka­ri­aal­ta pu­he­ky­vyn pois (Luuk. 1:20).

Ta­pah­tu­mis­ta vä­lit­tyy Ju­ma­lan vä­ke­vä joh­da­tus ja siu­naus Eli­sa­be­tin ja Sa­ka­ri­aan per­heen elä­mäs­sä. Ju­ma­lan siu­naus il­me­nee­kin usein elä­män vas­toin­käy­mi­sis­sä ja ko­et­te­le­muk­sis­sa. Vaik­ka Ju­ma­la oli ku­rit­ta­nut epäi­le­vää Sa­ka­ri­as­ta, nou­si hä­nen sy­dä­mes­tään ää­nel­li­nen kii­tos Ju­ma­lan puo­leen, kun hän sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin. Epäi­le­vä­nä ja heik­ko­na Sa­ka­ri­as oli sit­ten­kin ha­lun­nut us­koa, ja Ju­ma­la siu­na­si hän­tä.

En­ke­lin sa­no­man mu­kai­ses­ti lap­sel­le an­net­tiin nimi Jo­han­nes, joka suo­mek­si on: Ju­ma­la ar­mah­taa. Sa­ka­ri­as-isä sai osak­seen suu­ren Ju­ma­lan ar­mon. Eli­sa­bet ja Sa­ka­ri­as sai­vat ko­kea pie­nes­sä lap­ses­sa suu­ren siu­nauk­sen.

Evan­ke­liu­mi ker­too, kuin­ka naa­pu­rit ja su­ku­lai­set­kin iloit­si­vat lap­ses­ta. Lap­si on ai­na Ju­ma­lan lah­ja van­hem­mil­leen ja lä­hei­sil­leen. Pie­nes­sä lap­ses­sa saam­me näh­dä Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­meen ja pe­las­ta­van us­kon esi­ku­van.

Jo­han­nes sai suu­ren teh­tä­vän

Jo­han­nek­sen syn­ty­mään liit­ty­vät ta­pah­tu­mat pu­hut­te­li­vat voi­mak­kaas­ti ih­mi­siä. Ih­mi­set tun­nis­ti­vat, et­tä Jo­han­nes-lap­sen syn­ty­män ja sii­hen liit­ty­vien ta­pah­tu­mi­nen taus­tal­la oli kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan toi­min­ta. He ky­se­li­vät: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.” (Luuk. 1:66.)

Sa­ka­ri­as-isä puh­ke­si kiit­tä­mään Ju­ma­laa täs­tä kai­kes­ta. Hän pu­hui pro­fe­taal­li­sin sa­noin: ”Ja si­nua, lap­si, kut­su­taan Kor­keim­man pro­fee­tak­si. Sinä käyt Her­ran edel­lä ja rai­vaat hä­nel­le tien. Sinä joh­dat hä­nen kan­san­sa tun­te­maan pe­las­tuk­sen, syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­sen. Näin mei­dän Ju­ma­lam­me hy­vyy­des­sään ar­mah­taa mei­tä: Kor­keu­des­ta saa­puu luok­sem­me aa­mun koit­to. Se lois­taa pi­mey­des­sä ja kuo­le­man var­jos­sa elä­vil­le, se oh­jaa jal­kam­me rau­han tiel­le.” (Luuk. 1:76–79.)

Jo­han­nek­sen saa­ma teh­tä­vä ei ol­lut help­po. Hän kui­ten­kin saar­na­si pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si an­ta­mis­ta suo­raa ja koh­ti käy­väs­ti. Tuol­loin mo­net kään­tyi­vät pa­hoil­ta teil­tään, sai­vat pa­ran­nuk­sen ar­mon, ja Jo­han­nes kas­toi hei­dät. Jo­han­nek­sel­la oli myös suu­ri teh­tä­vä toi­mit­ta­es­saan Jee­suk­sen kas­teen (Luuk. 3:1–22.)

Kun Jo­han­nes pu­hut­te­li ruh­ti­nas He­ro­des­ta huo­ruu­den syn­nis­tä, koi­tui se Jo­han­nek­sen kuo­le­mak­si (Matt. 14:1–12). An­ta­koon Ju­ma­la yhä voi­mia ja roh­keut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­hön. Saar­na syn­tien an­teek­si an­ta­mi­ses­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä siir­tää sen us­ko­jan elä­män tiel­le.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 1:57–66

Raa­mat­tu 1992: Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.” Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.” He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.

Bib­lia: Mut­ta Eli­sa­be­tin syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka täy­tet­tiin, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Ja hä­nen ky­läl­li­sen­sä ja lan­kon­sa kuu­li­vat, et­tä Her­ra oli teh­nyt suu­ren lau­piu­den hä­nen kans­san­sa, ja he iloit­si­vat hä­nen kans­san­sa. Ja ta­pah­tui kah­dek­san­te­na päi­vä­nä, et­tä he tu­li­vat las­ta ym­pä­ri­leik­kaa­maan, ja kut­sui­vat hä­nen isän­sä ni­mel­tä Sa­ka­ri­as. Niin vas­ta­si hä­nen äi­tin­sä ja sa­noi: ei suin­kaan; vaan hän pi­tää kut­sut­ta­man Jo­han­nes. Ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei ole ke­tään si­nun su­ku­kun­nas­sas, joka kut­su­taan sil­lä ni­mel­lä. Niin he viit­ta­si­vat hä­nen isäl­len­sä, mik­si hän tah­toi hä­nen ni­mit­tää. Ja hän anoi tau­lua ja kir­joit­ti: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä. Ja kaik­ki ih­met­te­li­vät. Niin koh­ta au­ke­ni hä­nen suun­sa ja hä­nen kie­len­sä, ja pu­hui kiit­täin Ju­ma­laa. Ja pel­ko tuli kaik­kein hei­dän ky­läl­lis­ten­sä pääl­le, ja kai­kis­sa Juu­de­an mä­ki­ky­lis­sä il­moi­tet­tiin kaik­ki nämä sa­nat. Ja kaik­ki, jot­ka tä­män kuu­li­vat, pa­ni­vat sy­dä­miin­sä, sa­no­en: min­käs luu­let täs­tä lap­ses­ta tu­le­van? Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen kans­saan.