Jou­ko Luuk­ko­nen

Kris­tuk­sen kirk­ko­la­ki­na tun­net­tu raa­ma­tun­koh­ta kes­kit­tyy vi­ko­jen et­si­mi­sen si­jaan an­teek­si­an­ta­muk­seen: se mikä on an­net­tu an­teek­si maan pääl­lä, on an­net­tu an­teek­si myös tai­vaas­sa.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti on tun­net­tu Kris­tuk­sen kirk­ko­la­ki­na. Van­has­taan kris­til­li­syy­des­sä on ol­lut ta­pa­na, et­tä use­an päi­vän kes­tä­vis­sä seu­rois­sa ai­na yh­den seu­ra­pu­heen ai­he oli täs­tä teks­tis­tä. Kris­tit­ty­jen vä­li­sen rak­kau­den vaa­li­mis­ta pi­det­tiin niin tär­ke­ä­nä asi­a­na.

Vuon­na 1776 kään­ne­tys­sä Bib­li­as­sa teks­ti al­kaa sa­noil­la: ”mut­ta jos si­nun vel­jes rik­koo si­nua vas­taan”. Vuo­den 1992 raa­ma­tun­kään­nök­ses­sä sama koh­ta on kään­net­ty sa­noin: ”Jos vel­je­si te­kee syn­tiä”. Jee­sus ha­lu­si opet­taa us­ko­vai­sia pi­tä­mään huol­ta toi­nen toi­sis­taan – yh­tei­ses­tä ja kes­ki­näi­ses­tä rak­kau­des­ta. Sie­lun­vi­hol­li­sen ta­voi­te on ai­na ol­lut rik­koa se.

Ju­ma­la lä­hes­tyy toi­ses­sa us­ko­vai­ses­sa

Teks­ti on kes­kei­nen sie­lun­hoi­dol­li­nen ope­tus. Ju­ma­la vi­haa syn­tiä, mut­ta ra­kas­taa syn­tis­tä ih­mis­tä. Jo­kai­nen ih­mi­nen on syn­ti­nen ja tar­vit­see an­teek­si­an­ta­mus­ta. On Ju­ma­lan ar­moa, et­tä toi­nen us­ko­vai­nen lä­hes­tyy tois­ta. Pyhä Hen­ki neu­voo te­ke­mään sen ”al­haal­ta päin”, nöy­räs­ti ja aras­ti­kin.

Teks­tin kes­kei­nen aja­tus ei ole vi­ko­jen et­si­mi­nen vaan an­teek­si­an­ta­mus: ”Kaik­ki, min­kä te va­pau­tat­te maan pääl­lä, on myös tai­vaas­sa va­pau­tet­tu.” Sie­lun­hoi­dol­li­sis­sa ti­lan­teis­sa on hyvä muis­taa Jee­suk­sen sa­nat: ”Mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään.”

An­teek­si tu­lee an­taa eh­doit­ta

Päi­vän Van­han tes­ta­men­tin teks­teis­sä on esi­merk­ki an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta ja kes­ki­näi­sen rak­kau­den vaa­li­mi­ses­ta. Ab­ra­ham ja Loot so­pi­vat rii­tan­sa ja ja­koi­vat lai­tu­met (1. Moos. 13). Joo­sef an­toi vel­jil­len­sä an­teek­si hei­dän pa­hat te­kon­sa (1. Moos. 50:15–21).

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tin jäl­keen Jee­sus ker­too ver­tauk­sen ve­lal­li­sis­ta ja va­roit­taa sii­nä an­teek­si­an­ta­mat­to­muu­des­ta (Matt. 18:21–35). Pie­ta­ria Jee­sus opet­ti vie­lä ai­van erik­seen, et­tä an­teek­si­an­ta­muk­sel­la ei ole mää­rää. Ka­tu­val­le vel­jel­le tu­lee ai­na an­taa an­teek­si ”ei seit­se­män, vaan seit­se­män­kym­men­tä­seit­se­män ker­taa”.

Sama Pie­ta­ri myö­hem­min opet­ti kir­jees­sään: ”Ol­kaa kaik­ki yk­si­mie­li­siä, ja­ka­kaa tois­ten­ne ilot ja su­rut, ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne ja ol­kaa hy­vä­sy­dä­mi­siä ja nöy­riä. Äl­kää vas­tat­ko pa­haan pa­hal­la äl­kää­kä her­jauk­seen her­jauk­sel­la, vaan päin­vas­toin siu­nat­kaa.” (1. Piet. 3:8–9.)

Ar­mo on tar­jol­la kai­kil­le

On­ko Kris­tuk­sen kirk­ko­la­ki yk­si­löl­li­syyt­tä ko­ros­ta­vas­sa ajas­sam­me jo van­hen­tu­nut? On syy­tä muis­taa Il­mes­tys­kir­jan vii­mei­set sa­nat, jois­sa va­roi­te­taan ot­ta­maan mi­tään pois kir­jan sa­nois­ta (Ilm. 22:18–19). Tämä muis­tu­tus kos­kee koko Raa­mat­tua. Se ei ole van­hen­tu­nut, vaan ”Jee­sus Kris­tus on sama ei­len, tä­nään ja ikui­ses­ti” (Hepr. 13:8).

Ei­kö täs­sä­kin ajas­sa ih­mi­nen kai­paa juu­ri sitä, mikä on Kris­tuk­sen kirk­ko­lain ja kaik­kien päi­vän teks­tien sa­no­ma, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta? Jee­sus lu­pa­si: ”Jos te an­nat­te toi­sil­le ih­mi­sil­le an­teek­si hei­dän rik­ko­muk­sen­sa, an­taa myös tai­vaal­li­nen Isän­ne teil­le an­teek­si” (Matt 6:14).

Teks­tin edel­lä Jee­sus opet­ti: ”Ei tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne tah­do, et­tä yk­si­kään näis­tä vä­häi­sis­tä jou­tui­si huk­kaan” (Matt. 18:14). Tämä on Kris­tuk­sen kirk­ko­lain­kin pe­rim­mäi­nen tar­koi­tus: et­tä jo­kai­nen va­lit­tu sai­si säi­lyä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ja pääs­tä ker­ran pe­ril­le tai­vaa­seen.