Jus­si Kar­ju­la

Las­ki­ai­se­na las­keu­du­taan paas­to­nai­kaan ja seu­ra­taan Jee­suk­sen kär­si­mys­tie­tä. Jee­sus on täy­del­li­nen esi­ku­va nöy­ryy­des­tä, it­sen­sä alen­ta­mi­ses­ta ja kuu­li­ai­suu­des­ta.

En­si sun­nun­tai on las­ki­ais­sun­nun­tai. Sen kir­kol­li­se­na ai­hee­na on Ju­ma­lan rak­kau­den uh­ri­tie. Tuol­loin al­kaa Jee­suk­sen va­el­lus koh­ti Je­ru­sa­le­mia ja pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mia.

Las­ki­ai­nen mer­kit­see las­keu­tu­mis­ta paas­to­nai­kaan. Se on val­mis­tau­tu­mis­ta suu­reen juh­laan, pää­si­äi­seen. Ih­mi­siä kut­su­taan las­keu­tu­maan Kris­tuk­sen rin­nal­le, kul­ke­maan hä­nen kans­saan kär­si­mys­tie­tä, joka on ol­lut kaik­kein vai­kein. Val­mis­tau­dum­me Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­maan sekä hä­nen rie­mul­li­seen ylös­nou­se­muk­seen­sa.

Jee­sus ker­too tu­le­vas­ta

Evan­ke­liu­mi­teks­tin al­kuo­sas­sa Jee­sus kul­kee rak­kai­den ope­tus­las­ten­sa kans­sa. Hän pu­huu heil­le lä­hes­ty­vis­tä ta­pah­tu­mis­ta: Hän­tä pil­ka­taan, hä­päis­tään ja ruos­ki­taan. Lo­pul­ta hä­net ta­pe­taan, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän kui­ten­kin nou­see kuol­leis­ta.

Py­hät kir­joi­tuk­set oli­vat täyt­ty­mäs­sä. Puhe oli pei­tet­ty ope­tus­lap­sil­ta; sii­nä het­kes­sä he ei­vät ym­mär­tä­neet Her­ran­sa pu­het­ta, se avau­tui heil­le vas­ta myö­hem­min.

On­ko si­nul­la vas­taa­via ko­ke­muk­sia? Ai­na jär­jel­lä ei ym­mär­rä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mia ja joh­da­tus­ta elä­mäs­sä. Kui­ten­kin us­kon kaut­ta avau­tuu tah­to ja luot­ta­mus seu­ra­ta hän­tä ja kil­voi­tel­la Ju­ma­lan lap­se­na.

So­kea mies saa nä­kön­sä

Teks­tin jäl­kim­mäi­ses­sä osas­sa Jee­sus koh­taa Je­ri­kon tiel­lä so­ke­an mie­hen. Kun mies kuu­lee, et­tä Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­nen on kul­ke­mas­sa hä­nen ohit­seen, hän huu­taa: ”Jee­sus, Daa­vi­din poi­ka, ar­mah­da mi­nua!” Mies oli kuul­lut py­hät kir­joi­tuk­set, ja hän tun­si Jee­suk­seen.

Jee­sus ei kul­ke­nut ohit­se, vaan koh­tai­si tuon so­ke­an ker­jä­läi­sen ja pa­ran­si hä­net. Hän sai nä­kön­sä ta­kai­sin ja enem­män­kin: mies sai us­kon lah­jan. Hän läh­ti seu­raa­maan Jee­sus­ta ylis­tä­en Ju­ma­laa. Ta­pah­tu­ma pu­hut­te­li kaik­kia, jot­ka sen nä­ki­vät.

”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, et­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16). Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta pa­ran­ne­taan mei­dän­kin ajas­sam­me syn­ti­sai­rai­ta. Jee­sus kär­si ja kuo­li koko maa­il­man syn­tien täh­den. Ylös­nou­se­muk­sel­laan hän voit­ti syn­nin ja kuo­le­man val­lan ja ava­si seu­raa­jil­leen tien tai­vaa­seen.

Esi­ku­va nöy­ryy­des­tä ja kuu­li­ai­suu­des­ta

Kun syn­te­jään ka­tu­va saa us­koa Py­hän Hen­gen voi­mas­ta saar­na­tus­sa evan­ke­liu­mis­sa omat syn­tin­sä an­teek­si, avau­tu­vat hen­gel­li­set sil­mät. Elä­mään tu­lee uu­si suun­ta ja tar­koi­tus, tu­le­vai­suu­den ja toi­von nä­kö­a­lat kir­kas­tu­vat.

Jee­sus on meil­le täy­del­li­nen esi­ku­va nöy­ryy­des­tä, it­sen­sä alen­ta­mi­ses­ta ja kuu­li­ai­suu­des­ta. ”Hä­nel­lä oli Ju­ma­lan muo­to, mut­ta hän ei pi­tä­nyt kiin­ni oi­keu­des­taan ol­la Ju­ma­lan ver­tai­nen vaan luo­pui omas­taan. Hän ot­ti or­jan muo­don ja tuli ih­mis­ten kal­tai­sek­si. Hän eli ih­mi­se­nä ih­mis­ten jou­kos­sa, hän alen­si it­sen­sä ja oli kuu­li­ai­nen kuo­le­maan as­ti, ris­tin­kuo­le­maan as­ti.” (Fil. 2:6–8.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Luuk. 18:31–43

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus kut­sui kak­si­tois­ta ope­tus­las­taan luok­seen ja sa­noi heil­le: ”Me me­nem­me nyt Je­ru­sa­le­miin. Siel­lä käy to­teen kaik­ki se, mitä pro­fee­tat ovat Ih­mi­sen Po­jas­ta kir­joit­ta­neet. Hä­net an­ne­taan pa­ka­noi­den kä­siin, hän­tä pil­ka­taan ja hä­päis­tään ja hä­nen pääl­leen syl­je­tään, ja he ruos­ki­vat hän­tä ja tap­pa­vat hä­net. Mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta.” Ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­tä­neet Jee­suk­sen sa­nois­ta mi­tään. Asia py­syi heil­tä sa­las­sa, ei­vät­kä he kä­sit­tä­neet, mitä Jee­sus tar­koit­ti. Kun Jee­sus lä­hes­tyi Je­ri­koa, tien vie­res­sä is­tui so­kea mies ker­jää­mäs­sä. Kuul­les­saan, et­tä tiel­lä kul­ki pal­jon vä­keä, mies ky­syi, mitä oli te­keil­lä. Hä­nel­le ker­rot­tiin, et­tä Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­nen oli me­nos­sa sii­tä ohi. Sil­loin hän huu­si: ”Jee­sus, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua!” Etu­mai­si­na kul­ke­vat käs­ki­vät hä­nen ol­la hil­jaa, mut­ta hän vain huu­si en­tis­tä ko­vem­min: ”Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua!” Jee­sus py­säh­tyi ja käs­ki tuo­da hä­net luok­seen. Mies tuli, ja Jee­sus ky­syi hä­nel­tä: ”Mitä ha­lu­at mi­nun te­ke­vän si­nul­le?” Mies vas­ta­si: ”Her­ra, an­na mi­nul­le nä­kö­ni.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Saat nä­kö­si. Us­ko­si on pa­ran­ta­nut si­nut.” Sii­nä sa­mas­sa mies sai nä­kön­sä, ja hän läh­ti seu­raa­maan Jee­sus­ta ylis­tä­en Ju­ma­laa. Ja kaik­ki, jot­ka nä­ki­vät tä­män, kiit­ti­vät ja ylis­ti­vät Ju­ma­laa.