Pau­li Ki­vi­o­ja

Ju­ma­lan val­mis­ta­mal­la ate­ri­al­la on tar­jol­la ian­kaik­ki­nen elä­mä ja on­ni.

Jee­suk­sen ker­to­ma ver­taus suu­ris­ta pi­dois­ta liit­tyy ti­lan­tee­seen, jos­sa hän on ate­ri­al­la erään fa­ri­seus­ten joh­to­mie­hen ko­to­na sa­pat­ti­na (Luuk. 14). Pu­heen ai­he kään­tyy ate­ri­oin­tiin, ja eräs pöy­tä­vie­ras sa­noo Jee­suk­sel­le: ”Au­tu­as se, joka saa ol­la ate­ri­al­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.” (Luuk. 14:15.) Täl­löin Jee­sus ker­too ver­tauk­sen suu­ris­ta pi­dois­ta. Kaik­ki ym­mär­tä­vät hä­nen pu­hu­van ate­ri­oin­nis­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Kak­si kut­sua

Jee­sus tie­si sen, min­kä me­kin olem­me saa­neet ha­vai­ta: kaik­ki kyl­lä ha­lu­ai­si­vat pe­las­tua, mut­ta kun ih­mi­siä kut­su­taan pa­ran­nuk­seen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaik­si, vain har­vat nou­dat­ta­vat kut­sua. Es­tei­tä löy­tyy yl­lät­tä­vän pal­jon.

Ju­ma­la on val­mis­ta­nut evan­ke­liu­mis­sa Kris­tuk­ses­ta ate­ri­an, jol­la tar­jo­taan niin suu­ria aar­tei­ta ih­mi­sil­le, et­tei maan pääl­tä löy­dy niil­le ver­taa. Tar­jol­la on ian­kaik­ki­nen elä­mä ja on­ni. Tätä ate­ri­aa kut­su­taan il­lal­li­sek­si sik­si, kos­ka evan­ke­liu­mi Kris­tuk­ses­ta on Ju­ma­lan vii­mei­nen il­moi­tus täl­le maa­il­mal­le.

Ver­tauk­sen mu­kaan kut­su­ja on kak­si. En­sim­mäi­nen kut­su on tie­dok­si, jot­ta vas­taa­not­ta­jat eh­ti­vät val­mis­tau­tua, ja kun pi­dot ovat val­miit, vä­lit­tää pal­ve­li­ja kut­su­tuil­le sa­no­man: ”Tul­kaa, kaik­ki on jo val­mii­na” (Luuk. 14:17). Ju­ma­la an­toi etu­kä­teen lu­pauk­sen Kris­tuk­ses­ta pro­feet­to­jen vä­li­tyk­sel­lä Is­ra­e­lin kan­sal­le. Tä­män lu­pauk­sen us­ko­mal­la pe­las­tus omis­tet­tiin Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na.

Kun lu­paus to­teu­tui ja Mes­si­as saa­pui maan pääl­le, ei­vät Is­ra­e­lin kan­san us­kon­nol­li­set joh­ta­jat ol­leet­kaan val­mii­ta ot­ta­maan hän­tä vas­taan. Hän oli toi­sen­lai­nen Mes­si­as kuin mitä he oli­vat odot­ta­neet. Hän ei tul­lut te­ke­mään Is­ra­e­lis­ta suur­val­taa ja va­paut­ta­maan sitä Roo­man val­las­ta, vaan hän saar­na­si hen­gel­li­ses­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja pa­ran­si sai­rai­ta. He ei­vät näh­neet hä­pe­äl­li­ses­sä ris­tin­kuo­le­mas­sa suur­ta so­vin­to­työ­tä, vaan pyr­ki­vät tu­kah­dut­ta­maan pu­heet Jee­suk­sen ylös­nou­se­mi­ses­ta.

Elä­män tär­keys­jär­jes­tys

Ver­tauk­sen ih­mis­ten es­teet pi­toi­hin osal­lis­tu­mi­seen ovat in­hi­mil­li­siä asi­oi­ta, jot­ka liit­ty­vät omai­suu­teen, työ­hön ja per­hee­seen. Näi­tä asi­oi­ta Ju­ma­la lah­joit­taa ja siu­naa ih­mi­sil­le. Evan­ke­liu­mim­me ni­mit­tää nii­tä ve­ruk­keik­si, kos­ka niil­lä pe­rus­tel­laan il­lal­li­sel­ta pois jää­mi­nen, pa­ran­nuk­sen te­ke­mät­tä jät­tä­mi­nen. Kyse on elä­män asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tyk­ses­tä: pel­toa voi kat­sel­la ja här­kiä ko­keil­la myö­hem­min, ja vai­mon voi ot­taa mu­kaan il­lal­li­sel­le. Sa­moin muut­kaan elä­män hy­vät asi­at ei­vät to­del­li­suu­des­sa ole es­tei­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Tätä kut­sua ei sai­si siir­tää myö­hem­mäk­si. Tois­ta kut­sua ei vält­tä­mät­tä enää tule.

Pi­to­jen isän­tä käs­ki pal­ve­li­jan­sa kut­sua juh­laan köy­hät, raa­ja­ri­kot, so­ke­at ja ram­mat ja myö­hem­min vie­lä lä­het­ti hä­net vaa­ti­maan ih­mi­siä tu­le­maan pi­toi­hin, kos­ka ti­laa vie­lä oli. Jee­suk­sen kut­sua seu­ra­si­vat pub­li­kaa­nit ja muut syn­ti­set. Myö­hem­min pa­ka­nat ene­ne­väs­sä mää­rin ot­ti­vat kut­sun vas­taan. Heil­le kai­kil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nas­sa esi­tet­tiin pa­ran­nuk­sen vaa­ti­mus. Ei ul­ko­nai­ses­ta, vaan si­säi­ses­tä oman­tun­non hä­dän luo­mas­ta pa­kos­ta he iloi­ten nou­dat­ti­vat kut­sua rau­haan, va­pau­teen ja on­neen. Näin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sua kuu­lu­te­taan ja ote­taan vas­taan vie­lä­kin Ju­ma­lan sää­tä­mään ai­kaan as­ti.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 14:16–24

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus ker­toi: ”Eräs mies jär­jes­ti suu­ret pi­dot ja oli kut­su­nut pal­jon vie­rai­ta. Kun pi­to­jen oli mää­rä al­kaa, hän lä­het­ti pal­ve­li­jan­sa sa­no­maan kut­su­tuil­le: ’Tul­kaa, kaik­ki on jo val­mii­na.’ Mut­ta yk­si toi­sen­sa jäl­keen nämä al­koi­vat esit­tää ve­ruk­kei­ta. ’Olen os­ta­nut pel­lon’, sa­noi yk­si, ’mi­nun täy­tyy men­nä kat­so­maan sitä. Suot­han an­teek­si, et­ten pää­se tu­le­maan.’ ’Os­tin vii­si här­kä­pa­ria’, sa­noi toi­nen, ’ja olen läh­dös­sä ko­kei­le­maan nii­tä. Suot­han an­teek­si, et­ten pää­se tu­le­maan.’ Kol­mas sa­noi: ’Olen juu­ri men­nyt nai­mi­siin en­kä sik­si voi tul­la.’

Pal­ve­li­ja pa­la­si ja ker­toi tä­män her­ral­leen. Sil­loin isän­tä vi­has­tui ja sa­noi pal­ve­li­jal­le: ’Mene kii­rees­ti kau­pun­gin ka­duil­le ja to­reil­le ja tuo tän­ne köy­hät ja raa­ja­ri­kot, so­ke­at ja ram­mat.’ Pal­ve­li­ja tuli sa­no­maan: ’Her­ra, olen teh­nyt niin kuin käs­kit, mut­ta vie­lä on ti­laa.’ Sil­loin her­ra sa­noi: ’Mene maan­teil­le ja ky­lien ku­jil­le ja vaa­di ih­mi­siä tu­le­maan, jot­ta ta­lo­ni täyt­tyi­si. Ja sii­tä voit­te ol­la var­mat, et­tä yk­si­kään nois­ta, jot­ka minä kut­suin, ei pää­se mi­nun pi­to­pöy­tää­ni!’”

Bib­lia: Niin hän sa­noi hä­nel­le: yk­si ih­mi­nen teki suu­ren eh­tool­li­sen ja kut­sui mon­ta, ja lä­het­ti pal­ve­li­an­sa eh­tool­li­sen het­kel­lä sa­no­maan kut­su­tuil­le: tul­kaat, sil­lä kaik­ki ovat val­mis­te­tut. Ja he ru­pe­si­vat jär­jes­tän­sä kaik­ki it­se­än­sä es­te­le­mään: en­si­mäi­nen sa­noi hä­nel­le: minä os­tin pel­lon, ja mi­nun pi­tää me­ne­män sitä kat­so­maan: minä ru­koi­len si­nua, sano mi­nun es­tee­ni. Ja toi­nen sa­noi: minä os­tin vii­si pa­ria här­kiä, ja me­nen nii­tä ko­et­te­le­maan: minä ru­koi­len si­nua, sano mi­nun es­tee­ni. Ja kol­mas sa­noi: minä olen emän­nän nai­nut, ja en tai­da sen­täh­den tul­la. Ja kuin se pal­ve­lia tuli, sa­noi hän nä­mät her­ral­len­sa. Sil­loin per­hee­ni­sän­tä vi­has­tui ja sa­noi pal­ve­li­al­len­sa: mene no­pi­as­ti kau­pun­gin ka­duil­le ja ku­jil­le ja saa­ta tän­ne vai­vai­set ja raa­ja­ri­kot, on­tu­vat ja so­ki­at. Ja pal­ve­lia sa­noi: her­ra, minä olen teh­nyt niin­kuin sinä käs­kit, ja vie­lä nyt siaa on. Ja her­ra sa­noi pal­ve­li­al­le: men maan­teil­le ja ai­doil­le, ja vaa­di hei­tä si­säl­le tu­le­maan, et­tä mi­nun huo­nee­ni täy­tet­täi­siin. Sil­lä minä sa­non teil­le, et­tei yk­si­kään niis­tä mie­his­tä, jot­ka kut­sut­tiin, pidä mais­ta­man mi­nun eh­tool­lis­ta­ni.