Kal­le Er­vas­ti

Nä­ke­mi­nen on Ju­ma­lan lah­ja. Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa so­kea saa nä­kön­sä, mut­ta suu­rin ih­me ta­pah­tuu, kun hä­nen sy­dä­men­sä avau­tuu nä­ke­mään Kris­tuk­sen Va­pah­ta­ja­na.

Nä­ke­mi­nen tun­tuu hel­pos­ti it­ses­tään sel­väl­tä. Nä­kö­ais­tin tar­vet­ta voi­daan se­lit­tää sil­lä, et­tä voi tun­nis­taa vaa­ro­ja ja löy­tää tien oi­ke­aan paik­kaan.

Sil­mien kaut­ta voi avau­tua ko­ko­nai­nen maa­il­ma: aa­mu­rus­ko, rak­kaan ih­mi­sen kas­vot ja jär­ven pin­ta. Mik­si maa­il­ma oli­si näin kau­nis, jos sitä ei oli­si tar­koi­tet­tu kat­sel­ta­vak­si? Nä­ke­mi­ses­sä on kyse pal­jon muus­ta­kin kuin vain vaa­ra­ti­lan­tei­den vält­tä­mi­ses­tä. Mi­ten so­kei­ta me olem­me­kaan, jos em­me näe, mitä on nä­ke­mi­nen?

Näin mer­kit­tä­vä on jo yk­si ais­teis­ta. Li­säk­si kuu­lem­me lä­hei­sen ää­nen, tun­nem­me kos­ke­tuk­sen, tuok­sut ja maut. Vä­hän Ka­te­kis­muk­sen en­sim­mäi­ses­sä us­kon­koh­das­sa to­de­taan, et­tä Ju­ma­la on an­ta­nut luo­mal­leen ih­mi­sel­le mon­ta ais­tia ja pi­tää nii­tä yl­lä.

So­kea py­syi to­tuu­des­sa

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus an­toi so­ke­a­na syn­ty­neel­le ker­jä­läi­sel­le nä­kö­ky­vyn, jota hä­nel­lä ei ol­lut kos­kaan ol­lut. Mil­tä­hän maa­il­ma näyt­ti hä­nel­le? Ih­meen he­rät­tä­mä ilo vaih­tui pian kuu­lus­te­luun ja syy­tök­siin.

Fa­ri­seuk­set nä­ki­vät kyl­lä ih­meen, mut­ta ei­vät Ju­ma­lan työ­tä sii­nä. Hei­dän epä­us­kon­sa kät­key­tyi us­kon­nol­li­seen var­muu­teen. Sa­mal­la kun he tut­ki­vat lain yk­si­tyis­koh­tia, he sul­ki­vat sy­dä­men­sä Kris­tuk­sel­ta ja hä­nen val­ta­kun­nal­taan. Epä­us­ko voi näyt­tää vii­saal­ta ja hurs­kaal­ta, vaik­ka se tor­juu sil­mien edes­sä ole­van Ju­ma­lan työn.

Mies oli ylei­ses­ti tun­net­tu so­ke­a­na ker­jä­läi­se­nä, jon­ka ai­em­pi osa oli ol­lut kaik­kien näh­tä­vä­nä. Sik­si ku­kaan ei voi­nut ohit­taa ta­pah­tu­nut­ta. Vaik­ka hä­nel­lä ei ol­lut op­pi­nei­den ase­maa ei­kä hei­dän sa­no­jaan, hän py­syi sii­nä, min­kä tie­si to­dek­si: ”Minä olin so­kea, mut­ta nyt näen.”

Mie­hen nä­kö­ky­ky sy­ve­ni as­kel as­ke­leel­ta. En­sin hän sai ruu­miil­li­sen näön. Sit­ten hän to­dis­ti Jee­suk­sen suu­res­ta te­os­ta. Lo­pul­ta Jee­sus it­se joh­dat­ti hä­net elä­vään us­koon.

Jee­sus ava­si oven

Mies siis py­syi sii­nä, min­kä it­se tie­si to­dek­si. Se oli lii­kaa niil­le, jot­ka ei­vät tah­to­neet us­koa, ja he ajoi­vat hä­net ulos sy­na­go­gas­ta (Joh. 9:34). Täl­lai­nen ulo­sa­ja­mi­nen tar­koit­ti yh­tei­sön ul­ko­puo­lel­le sul­ke­mis­ta, ja sil­lä oli val­ta­va mer­ki­tys tuon ajan ih­mi­sel­le.

Ih­mi­set sul­ki­vat oven, mut­ta sit­ten Kris­tus ava­si oman­sa. Jee­sus kuu­li, mitä oli ta­pah­tu­nut ja löy­si ker­jä­läi­sen. Ulos aje­tus­ta tuli si­sään kut­sut­tu. Täs­sä on ker­to­muk­sen suu­rin ih­me. Jee­sus ei ai­no­as­taan avan­nut mie­hen sil­miä nä­ke­mään maa­il­maa, vaan myös hä­nen sy­dä­men­sä nä­ke­mään Va­pah­ta­jan.

Jee­sus ky­syi: ”Us­kot­ko Ih­mi­sen Poi­kaan?” Ni­mi­tys Ih­mi­sen Poi­ka ker­too myös Jee­suk­sen ju­ma­luu­des­ta (Dan. 7:13). Mies ha­lu­si tie­tää, kuka hän on. Jee­sus sa­noi: “Sinä olet näh­nyt hä­net. Hän on täs­sä ja pu­huu kans­sa­si.”

Sil­loin mies sai näh­dä Ih­mi­sen Po­jan sekä sil­mil­lään et­tä sy­dä­mel­lään. Ulos aje­tus­ta tuli si­sään kut­sut­tu. So­ke­as­ta tuli nä­ke­vä. Ker­jä­läi­ses­tä tuli up­po­ri­kas.

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nut omis­taa täl­lai­sia lah­jo­ja. Kun Pyhä Hen­ki kir­kas­taa Jee­suk­sen Va­pah­ta­ja­na, saa yh­tyä pa­ran­ne­tun mie­hen tun­nus­tuk­seen: ”Her­ra, minä us­kon.”

Evan­ke­liu­mi: Joh. 9:24–38

Raa­mat­tu 1992: Mies, joka oli ol­lut so­kea, kut­sut­tiin nyt uu­des­taan kuul­ta­vak­si. Fa­ri­seuk­set sa­noi­vat hä­nel­le: ”An­na kun­nia Ju­ma­lal­le! Me tie­däm­me, et­tä se mies on syn­ti­nen.” Mies vas­ta­si: ”On­ko hän syn­ti­nen, sitä en tie­dä. Mut­ta sen tie­dän, et­tä minä, joka olin so­kea, nyt näen.” He ky­se­li­vät: ”Mitä hän si­nul­le teki? Mil­lä ta­voin hän ava­si sil­mä­si?” Mies vas­ta­si: ”Jo­han minä sen teil­le sa­noin, te vain et­te kuun­nel­leet. Mik­si te taas tah­dot­te sen kuul­la? Te­kee­kö tei­dän­kin mie­li hä­nen ope­tus­lap­sik­seen?” He vas­ta­si­vat hä­nel­le pil­kal­li­ses­ti: ”Sinä hä­nen ope­tus­lap­sen­sa olet, me olem­me Moo­sek­sen ope­tus­lap­sia. Me tie­däm­me, et­tä Ju­ma­la pu­hui Moo­sek­sel­le, mut­ta mis­tä tuo mies on pe­räi­sin, sitä em­me tie­dä.” ”Mer­kil­lis­tä”, mies vas­ta­si, ”et­tä te et­te tie­dä, mis­tä hän on -- ja kui­ten­kin hän on an­ta­nut mi­nul­le nä­kö­ni. Kaik­ki­han me tie­däm­me, et­tä Ju­ma­la ei kuun­te­le syn­ti­siä, mut­ta sel­lais­ta hän kuu­lee, joka kun­ni­oit­taa hän­tä ja elää hä­nen tah­ton­sa mu­kai­ses­ti. Iki­päi­vä­nä ei ole kuul­tu, et­tä joku oli­si avan­nut so­ke­a­na syn­ty­neen sil­mät. Jos hän ei oli­si Ju­ma­lan mies, hän ei oli­si pys­ty­nyt sel­lai­seen.” Sil­loin fa­ri­seuk­set sa­noi­vat: ”Sinä olet syn­ty­mäs­tä­si syn­ti­nen, syn­tiä täyn­nä koko mies -- ja sinä ru­pe­at opet­ta­maan mei­tä!” He ajoi­vat mie­hen ulos. Jee­sus sai kuul­la, et­tä mies oli ajet­tu ulos, ja ta­va­tes­saan tä­män hän ky­syi: ”Us­kot­ko Ih­mi­sen Poi­kaan?” ”Her­ra, kuka hän on?” mies ky­syi. ”Sano, jot­ta voi­sin us­koa.” Jee­sus sa­noi: ”Sinä olet näh­nyt hä­net. Hän on täs­sä ja pu­huu kans­sa­si.” ”Minä us­kon, Her­ra”, mies sa­noi ja lan­ke­si maa­han hä­nen eteen­sä.