Pasi Kan­ni­ai­nen

Ylös­nous­sut Jee­sus il­mes­tyi omil­leen. Hän lä­het­ti hei­dät ju­lis­ta­maan ilo­sa­no­maa, joka va­paut­taa syn­nis­tä.

Olen­ko minä ylös­nous­seen to­dis­ta­ja? Tätä saat­toi­vat miet­tiä Mag­da­lan Ma­ria, Jo­han­na, Jaa­ko­bin äi­ti Ma­ria ja muu­ta­mat muut nai­set, jot­ka en­sim­mäi­se­nä koh­ta­si­vat hau­das­ta nous­seen Jee­suk­sen. Myös Kle­o­pas ja hä­nen ys­tä­vän­sä koh­ta­si­vat ylös­nous­seen Jee­suk­sen, kun mat­kal­la Em­mauk­seen Jee­sus liit­tyi hei­dän seu­raan­sa. Va­pah­ta­jan ta­van­neet rien­si­vät ker­to­maan uu­ti­sia mur­heen mur­ta­mil­le ys­tä­vil­leen, jot­ka tar­vit­si­vat roh­kai­sua ja loh­du­tus­ta.

Sul­jet­tu­jen ovien ta­ka­na ko­koon­tu­neet us­ko­vai­set kuu­li­vat siis jo tois­ta­mi­seen sa­mal­le päi­väl­le uu­ti­sia, joi­ta oli vai­kea us­koa. Nyt Em­mauk­sen tien kul­ki­jat ker­toi­vat koh­taa­mas­taan mie­hes­tä, jon­ka he oli­vat vii­mein lei­vän mur­ta­mi­ses­ta tun­nis­ta­neet Jee­suk­sek­si. Il­mas­sa oli su­rua, pel­koa ja epä­tie­toi­suut­ta, mut­ta myös oras­ta­vaa toi­voa. Tuo­hon het­keen saa­puu it­se ylös­nous­sut Kris­tus. Hän aloit­taa kes­kus­te­lun iha­nal­la ter­veh­dyk­sel­lä: ”Rau­ha teil­le!” Us­kos­saan ko­e­tel­lut, epäi­lys­ten kal­va­mat ope­tus­lap­set pe­läs­ty­vät suun­nat­to­mas­ti, sil­lä he luu­le­vat nä­ke­vän­sä aa­veen.

Ylös­nous­sut, elä­vä Jee­sus

Jee­sus pu­hut­te­lee rak­kaas­ti epäi­le­viä us­kon tien kul­ki­joi­ta. Kris­tuk­sen haa­vo­jen kos­ket­ta­mi­ses­sa elet­tiin ylös­nou­se­mu­sus­kon en­si het­kis­sä. Ope­tus­lap­set ovat vie­lä ai­van ih­meis­sään ja ilois­saan, kun Jee­sus jo ky­syy, on­ko heil­lä mi­tään syö­tä­vää. He nä­ke­vät Jee­suk­sen syö­vän pais­tet­tua ka­laa ja ym­mär­tä­vät taas vä­hän enem­män. Hän ei ole aa­ve, vaan elä­vä, hau­das­taan ylös­nous­sut Jee­sus.

Us­ko tu­lee kuu­le­mi­ses­ta ja kuu­le­mi­nen Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta. Evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus avaa ope­tus­las­ten mie­let ym­mär­tä­mään Ju­ma­lan sa­nan kir­joi­tuk­sia: ”Näin on kir­joi­tet­tu. Kris­tuk­sen tuli kär­siä kuo­le­ma ja kol­man­te­na päi­vä­nä nous­ta kuol­leis­ta, ja kai­kil­le kan­soil­le, Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en, on Hä­nen ni­mes­sään saar­nat­ta­va pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta. Te olet­te tä­män to­dis­ta­jat.”

Us­ko syn­tyy evan­ke­liu­mis­ta

Yli kah­den­tu­han­nen vuo­den jäl­keen us­ko­vai­nen ih­mi­nen voi ky­syä it­sel­tään: Olen­ko minä ylös­nous­seen to­dis­ta­ja? Olen­ko on­nis­tu­nut teh­tä­väs­sä­ni? Mie­leen nou­see var­mas­ti epäi­lyk­siä. Sa­mal­la saa kui­ten­kin iloi­ta sii­tä voi­mas­ta, joka ei ole ih­mi­ses­tä, vaan tai­vaan kor­keu­des­ta. Jee­sus on lä­het­tä­nyt Ju­ma­lan lu­paa­man Py­hän Hen­gen, jon­ka ih­mi­nen saa us­kon kaut­ta omis­taa sy­dä­mes­sään. Py­hän Hen­gen voi­mal­la us­ko­vai­nen tais­te­lee syn­tiä vas­taan.

Elä­vä us­ko syn­tyy evan­ke­liu­mis­ta, joka pe­rus­tuu ylös­nous­seen Kris­tuk­sen täy­del­li­seen an­si­oon. Tämä syn­nis­tä va­pah­ta­va ilo­sa­no­ma kul­kee us­ko­vais­ten ih­mis­ten mu­ka­na. Kris­tus on kut­su­nut ja lä­het­tä­nyt jo­kai­sen us­ko­vai­sen ju­lis­ta­maan ilo­sa­no­maa. Evan­ke­liu­min kul­ke­mi­ses­ta Raa­mat­tu to­te­aa: ”Kuin­ka ku­kaan voi ju­lis­taa, el­lei hän­tä ole lä­he­tet­ty? On­han kir­joi­tet­tu: Kuin­ka iha­nat ovat ilo­sa­no­man tuo­jan as­ke­let!” (Room. 10:15.)

Ju­ma­lan suun­nit­te­le­ma pe­las­tus­tie, ar­mos­ta us­ko­mi­nen ja us­kos­ta vuo­ta­vat rak­kau­den teot ovat mah­dot­to­mia kä­sit­tää jär­jel­lä. Us­ko­vai­nen saa kui­ten­kin us­koa tur­val­li­sel­la mie­lel­lä ja tar­jo­ta ar­mo­e­van­ke­liu­mia muil­le­kin. Ju­ma­la voi aut­taa ih­mi­sen us­ko­maan. Us­ko­vai­se­na on tur­val­lis­ta elää, kun pää­mää­rä­nä on ian­kaik­ki­nen elä­mä tai­vaas­sa.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 24:36–49

RAA­MAT­TU 1992: Yh­täk­kiä Jee­sus it­se sei­soi ope­tus­las­ten­sa kes­kel­lä ja sa­noi: ”Rau­ha teil­le.” He pe­läs­tyi­vät suun­nat­to­mas­ti, sil­lä he luu­li­vat nä­ke­vän­sä aa­veen. Mut­ta Jee­sus sa­noi heil­le: ”Mik­si te olet­te noin kau­huis­san­ne? Mik­si tei­dän mie­leen­ne nou­see epäi­lyk­siä? Kat­so­kaa mi­nun kä­si­ä­ni ja jal­ko­ja­ni: minä täs­sä olen, ei ku­kaan muu. Kos­ket­ta­kaa mi­nua, näh­kää it­se. Ei aa­veel­la ole li­haa ei­kä lui­ta, niin kuin te nä­et­te mi­nus­sa ole­van.” Näin pu­hu­es­saan hän näyt­ti heil­le kä­ten­sä ja jal­kan­sa. Kui­ten­kaan he ei­vät vie­lä tien­neet, mitä us­koa, niin ilois­saan ja ih­meis­sään he nyt oli­vat. Sil­loin Jee­sus ky­syi: ”On­ko teil­lä tääl­lä mi­tään syö­tä­vää?” He an­toi­vat hä­nel­le pa­lan pais­tet­tua ka­laa ja nä­ki­vät, kuin­ka hän ot­ti sen kä­teen­sä ja söi. Jee­sus sa­noi heil­le: ”Tätä minä tar­koi­tin, kun ol­les­sa­ni vie­lä tei­dän kans­san­ne pu­huin teil­le. Kai­ken sen tuli käy­dä to­teen, mitä Moo­sek­sen lais­sa, pro­feet­to­jen kir­jois­sa ja psal­meis­sa on mi­nus­ta kir­joi­tet­tu.” Nyt hän ava­si hei­dän mie­len­sä ym­mär­tä­mään kir­joi­tuk­set. Hän sa­noi heil­le: ”Näin on kir­joi­tet­tu. Kris­tuk­sen tuli kär­siä kuo­le­ma ja kol­man­te­na päi­vä­nä nous­ta kuol­leis­ta, ja kai­kil­le kan­soil­le, Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en, on hä­nen ni­mes­sään saar­nat­ta­va pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta. Te olet­te tä­män to­dis­ta­jat. Minä lä­he­tän teil­le sen, min­kä Isä­ni on lu­van­nut. Py­sy­kää täs­sä kau­pun­gis­sa, kun­nes saat­te va­rus­tuk­sek­sen­ne voi­man kor­keu­des­ta.”