Kym­me­nes­tä käs­kys­tä kol­mas on sa­pat­ti­käs­ky le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­sek­si.

Käs­ky esi­te­tään Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa kah­des­sa koh­taa. En­sim­mäi­sek­si ko­ros­te­taan Ju­ma­lan ase­maa Luo­ja­na (2. Moos. 20:1–17). Luo­tu­aan kuu­te­na päi­vä­nä tai­vaan, maan ja me­ren Ju­ma­la le­pä­si seit­se­män­nen päi­vän ja py­hit­ti sen.

Seit­se­mäs päi­vä eli sa­pat­ti oli luo­mis­työn hui­pen­nus. Ju­ma­la erot­ti sen muis­ta luo­mi­sen päi­vis­tä le­po­päi­väk­si it­se­ään var­ten. Ju­ma­lan ku­vak­si luo­dun ih­mi­sen tuli muis­taa py­hit­tää tämä päi­vä Luo­jal­leen ja viet­tää sitä sään­nöl­li­ses­ti päi­vien viik­ko­kier­ros­sa. Le­po­päi­vän py­hit­tä­vä ih­mi­nen seu­raa Luo­jan­sa esi­merk­kiä ja hei­jas­taa luo­ma­kun­taan Ju­ma­lan ku­vaa.

Luon­nol­li­nen tar­ve le­poon

Sa­pat­ti­käs­kyn toi­set pe­rus­te­lut (5. Moos. 5:12–15) ovat sekä so­si­aa­lis-eet­ti­set et­tä pe­las­tus­his­to­ri­al­li­set. So­si­aa­lis-eet­ti­set pe­rus­te­lut nou­se­vat ih­mi­sen luon­nol­li­ses­ta tar­pees­ta le­poon ras­kaan työn jäl­keen. ”Näin si­nun or­ja­si ja or­jat­ta­re­si saa­vat le­vä­tä ku­ten sinä it­se­kin” (5. Moos. 5:14).

Sää­dös oli val­lan­ku­mouk­sel­li­nen an­tii­kin yh­teis­kun­nal­li­ses­sa elä­mäs­sä. Sa­pat­ti­käs­ky loi yh­dek­si päi­väk­si vii­kos­sa tasa-ar­voi­sen yh­teis­kun­nan, jos­sa niin va­paat kuin or­jat­kin sai­vat naut­tia yh­tä­läi­sel­lä ta­val­la sa­pa­tin tar­jo­a­maa le­poa työs­tä. Tämä nä­ke­mys ava­si vä­hi­tel­len tie­tä or­juu­den kiel­tä­mi­seen.

Sa­pa­tin tar­koi­tus

Käs­kyn pe­las­tus­his­to­ri­al­li­set pe­rus­te­lut no­jaa­vat käs­ky­jen joh­dan­non ku­vaan Ju­ma­las­ta, joka joh­dat­ti kan­san­sa pois Egyp­tin or­juu­des­ta. Sa­pa­tin viet­tä­mi­sen eri­tyi­nen tar­koi­tus oli muis­tel­la Ju­ma­lan an­ta­maa va­paut­ta kan­sal­leen. Pe­las­tus­his­to­ri­an ta­pah­tu­mat elet­tiin yhä uu­del­leen to­dek­si, kun nii­tä muis­tel­tiin sa­pat­ti­na. Kun omat ar­ki­set as­ka­reet sai­vat väis­tyä, löy­tyi ti­laa ja ai­kaa Ju­ma­lan suur­ten pe­las­tus­te­ko­jen muis­te­le­mi­seen. Sa­pa­tin py­hit­tä­mi­ses­tä saa­tiin voi­maa ar­jen as­ka­rei­siin.

Mart­ti Lut­he­rin mu­kaan kol­mas käs­ky ke­hot­taa sekä le­pää­mään et­tä py­hit­tä­mään le­po­päi­vän. Päi­vän viet­tä­mi­nen le­vos­sa to­teut­taa luon­non­lain­mu­kais­ta tar­peel­lis­ta le­poa työn vas­ta­pai­nok­si. Kui­ten­kaan lepo ei ole py­hä­päi­vän viet­tä­mi­sen pää­tar­koi­tus ei­kä sitä tule ”kä­sit­tää niin ah­taas­ti, et­tä sen vuok­si kiel­let­täi­siin kaik­ki vält­tä­mä­tön­kin työ” (Iso ka­te­kis­mus: 86).

Le­po­päi­vän viet­tä­mi­sen pää­tar­koi­tus on sen py­hit­tä­mi­nen eli erot­ta­mi­nen ar­jen as­ka­reis­ta Ju­ma­lan pal­ve­le­mi­seen (Iso ka­te­kis­mus: 84). Le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­nen mer­kit­see hen­gel­lis­tä le­poa eli sitä, et­tä ”an­nam­me yk­sin Ju­ma­lan vai­kut­taa meis­sä kai­ken” (Puhe hy­vis­tä te­ois­ta: 91).

Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon

Her­ram­me Jee­sus Kris­tus an­toi meil­le esi­ku­van, kun hän meni ta­pan­sa mu­kaan sa­pa­tin­päi­vä­nä sy­na­go­gaan ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen. Le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­nen to­teu­tuu ha­keu­tu­mal­la Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon: ”Sa­nas­saan Ju­ma­la tu­lee maa­il­maam­me ja pu­huu mei­dän kiel­täm­me. El­lem­me tah­do kuun­nel­la Ju­ma­laa, sul­jem­me hä­net pois elä­mäs­täm­me” (Ka­te­kis­mus).

Ih­mi­sel­lä on tai­pu­mus unoh­taa Ju­ma­la ja aja­tel­la vain omia asi­oi­taan. Sik­si käs­ky kuu­luu­kin: ”Muis­ta py­hit­tää le­po­päi­vä!” Jo pro­feet­ta Je­sa­jan tar­vit­si muis­tut­taa: ”Jos et pol­je to­muun sa­pat­tia et­kä aja omia etu­ja­si mi­nun py­hä­nä päi­vä­nä­ni, jos ni­mi­tät sa­pat­tia ilon päi­väk­si ja Her­ran py­hää päi­vää kun­ni­an päi­väk­si, jos kun­ni­oi­tat sitä niin, et­tet kul­je omil­la asi­oil­la­si, et käy kaup­paa et­kä aja omia etu­ja­si, sil­loin saat iloi­ta Her­ras­ta” (Jes. 58:13–14).

Hen­gel­li­nen rau­hoit­tu­mi­nen

Sa­pa­tin eli seit­se­män­nen päi­vän py­hit­tä­mi­nen laa­je­ni Is­ra­e­lin kan­san var­hais­his­to­ri­as­sa sa­pat­ti­vuo­den ja rie­mu­vuo­den viet­toon (3. Moos. 25). Kuu­te­na vuon­na tuli kyl­vää pel­toa ja vil­jel­lä maa­ta. Seit­se­mäs vuo­si oli maan le­po­vuo­si eli sa­pat­ti­vuo­si. Sil­loin ei vil­jel­ty maa­ta, vaan nau­tit­tiin nii­tä maan an­ti­mia, joi­ta maa tuot­ti it­ses­tään. Maa le­pä­si ja uu­dis­tui. Sa­pat­ti­vuo­sien jäl­keen tuli rie­mu­vuo­si. Se oli seit­se­män vuo­si­vii­kon (seit­se­män ker­taa seit­se­män vuot­ta) jäl­keen tu­le­va vii­des­kym­me­nes vuo­si.

Py­hä­päi­vän vie­tos­sa to­teu­tu­va hen­gel­li­nen lepo Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­ses­sa ja tut­kis­te­lus­sa on Lut­he­rin mu­kaan mys­ti­nen tila, joka on ver­rat­ta­vis­sa Kris­tuk­sen le­poon hau­das­sa. Hän lu­pa­si kans­saan kuo­le­val­le ryö­vä­ril­le: ”To­ti­ses­ti, jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa” (Luuk. 23:43).

Sa­pa­tin­le­po Her­ran kan­sal­le

Kris­tus on py­hit­tä­nyt omal­la hau­taa­mi­sel­laan hau­dan su­loi­sek­si le­po­kam­mi­ok­si us­ko­vil­leen. Hep­re­a­lais­kir­jeen mu­kaan tämä sa­pa­tin­le­po on tu­le­va Her­ran kan­sal­le, kun työ­päi­vät täs­sä ajas­sa tu­le­vat täy­teen: ”Ju­ma­lan kan­sal­la on siis yhä sa­pa­tin­juh­la edes­sään. Se, joka pää­see le­von maa­han, saa le­vä­tä kaik­kien töi­den­sä jäl­keen niin kuin Ju­ma­la­kin työn­sä teh­ty­ään.” (Hepr. 4:9–10.)

Kun muis­tam­me py­hit­tää le­po­päi­vän, saam­me tun­tea Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa pa­ra­tii­sin tuok­sua. ”äl­kääm­me jät­tä­kö omaa seu­ra­kun­nan ko­kous­tam­me, niin kuin muu­ta­mien on ta­pa­na” (Hepr. 10:25).

Kei­jo Nis­si­lä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 20.4.2016.