Is­tuin kuun­te­le­mas­sa te­ra­peut­tia. Hän pu­hui en­nen so­taa syn­ty­nei­den mies­ten su­ku­pol­ves­ta, ”hil­jai­sis­ta isis­tä”. Pu­hu­jan vies­ti oli, et­tä ”suo­ma­lai­sia tup­pi­suu­äi­jiä on kas­vat­ta­ji­na vä­hek­syt­ty usein ai­van tur­haan”.

Esi­merk­ki­nä asi­an­tun­ti­ja käyt­ti omaa isään­sä. Isä, ra­ken­nu­sa­lan yrit­tä­jä, oli ol­lut te­ko­jen mies, luon­te­vim­mil­laan työs­sä. Kii­rei­se­nä mie­he­nä hän oli kul­jet­ta­nut myös omia kas­vui­käi­siä poi­ki­aan mu­ka­na re­mont­ti­koh­teis­sa.

Po­jat luu­li­vat pit­kään ol­leen­sa työ­mail­la ko­vas­ti­kin avuk­si. Vas­ta ai­kui­si­na po­jil­le oli val­jen­nut, et­tä asia oli ol­lut ai­van toi­sin. Ko­ke­mat­to­mi­na ja tois­tai­toi­si­na he oli­vat ol­leet työs­sä pää­a­si­as­sa tiel­lä, saa­neet ai­kaan va­hin­ko­a­kin.

Ra­ken­nuk­sel­le vie­mi­nen oli ol­lut tä­män isän rat­kai­su kas­va­tuk­sen on­gel­maan. Kos­ka pu­hu­mi­nen oli ol­lut niin vai­ke­aa, isä oli ko­et­ta­nut esi­mer­kil­lään opet­taa, kuin­ka työ­hön tar­tu­taan, kuin­ka vas­tuu­ta kan­ne­taan ja kuin­ka toi­siin ih­mi­siin suh­tau­du­taan.

KUVA: SRK:N ARKISTO

Eläm­me nyt toi­sen­lais­ta ai­kaa. Mo­net ny­kyi­sis­tä per­hee­ni­sis­tä ovat har­jaan­tu­neem­pia opas­ta­maan sa­noin lap­si­aan ja poh­ti­maan jopa omaa isyyt­tään.

Help­poa se ei ole mo­nil­le meis­tä vie­lä­kään. On edel­leen pal­jon isiä, jot­ka ko­ke­vat ole­van­sa ”ul­ko­kent­tien mie­hiä”, luon­te­vim­mil­laan kai­kes­sa sii­nä, mikä ta­pah­tuu ko­din sei­nien ul­ko­puo­lel­la.

Mies­tut­ki­joi­den sa­no­maa yk­sin­ker­tais­ta­en voi­si sa­noa, et­tä mie­het ovat suo­rit­ta­jia. Yhä vie­lä­kin mo­net meis­tä te­ke­vät asi­oi­ta mie­luum­min kuin pu­hu­vat niis­tä.

Mies­ten suo­ri­tuk­sia oh­jaa ra­ti­o­naa­li­suus: vain sel­lai­sia asi­oi­ta kan­nat­taa teh­dä, jois­sa on jär­keä.

KUVA: JARMO MääTTä

Ko­din ul­ko­puo­li­ses­sa maa­il­mas­sa mie­hel­le on ke­hit­ty­nyt vah­va pai­neen­sie­to. Em­me hel­pos­ti sal­li it­sel­lem­me sel­lai­sia piir­tei­tä kuin hoi­vaa­vuus ja tun­teet.

Heik­kout­ta, var­sin­kaan fyy­sis­tä heik­kout­ta pe­rin­tei­nen mies ei mie­lel­lään myön­nä – mo­nel­le se on yhä vie­lä­kin jon­kin­lai­nen kau­his­tus. Täl­lai­set odo­tuk­set ovat teh­neet mies­ten maa­il­mas­ta ko­van ja ka­run. Eri­tyi­ses­ti sel­lai­sel­la mie­hel­lä on ko­vaa, joka ei tun­ne täyt­tä­vän­sä ”pe­rin­tei­sen” mie­hen mit­to­ja.

Mie­hil­tä odo­te­taan vie­lä­kin lii­kaa sitä, et­tä pi­tää ol­la vah­va ja kes­tää ihan kaik­ki, poh­ti osaan­sa muu­an mies ne­tin kes­kus­te­lu­pals­tal­la.

KUVA: H.H.

Ko­din sei­nien ul­ko­puo­li­nen maa­il­ma, työ­e­lä­mä, on myös iso­jen lin­jo­jen maa­il­ma. Pu­hu­taan ”ura­kois­ta”, ”stra­te­gi­ois­ta” ja ”ti­lin­pää­tök­sis­tä”. Täs­tä maa­il­mas­ta mo­nen mie­hen elä­mään on so­lut­tau­tu­nut pal­jon kii­ret­tä, mut­ta myös riit­tä­mät­tö­myy­den tun­net­ta ja jopa uu­pu­mus­ta.

Eri­tyi­ses­ti näi­nä taan­tu­man ja työt­tö­myy­den vuo­si­na moni mies on jou­tu­nut kan­ta­maan yli­mää­räis­tä huol­ta työn jat­ku­mi­ses­ta. Työn me­ne­tys on ko­et­te­le­mus kai­kil­le, mut­ta to­del­li­nen is­ku se voi ol­la mie­hel­le, jon­ka kui­ten­kin piti ”al­ku­pe­räi­sen suun­ni­tel­man mu­kaan” tuo­da lei­pä per­heen pöy­tään. ”Näin­hän me olim­me so­pi­neet, kun per­heen pe­rus­tim­me.”

Sa­mai­sel­ta kes­kus­te­lu­pals­tal­ta löy­sin vie­lä nämä vies­tit:

Suo­ma­lai­sen mie­hen mie­les­sä ky­tee pel­ko sii­tä, et­tä hän jää elä­mäs­sään vail­le teh­tä­vää.

Sii­nä vai­hees­sa kun elä­mä ei mene suun­ni­tel­mien mu­kaan, mies on se, joka ei saa ym­mär­rys­tä, ei­kä apua. Hän ko­kee ole­van­sa on­gel­mi­neen yk­sin.

Se on tot­ta, mies saat­taa ko­kea ole­van­sa yk­sin riit­tä­mät­tö­myy­den tun­teen­sa ja uu­pu­muk­sen se­kai­sen hä­pe­än­sä kans­sa. Toi­saal­ta, hän ei ole tul­lut ot­ta­neek­si asi­aa edes pu­heek­si – ei ole osan­nut.

KUVA: MATIAS HAARANIEMI

Meil­tä mie­hil­tä puut­tuu huo­len­pur­ka­mi­sen vah­va pe­rin­ne. Sel­lai­nen on nai­sil­la, vai­moil­lam­me ja muil­la si­sa­ril­la. Heil­lä on rin­kin­sä ja si­sar­pii­rin­sä.

Juu­ri tä­män ta­kia esi­mer­kik­si Sii­o­nin eri­lai­set työ­muo­dot, isien lei­rit ja kurs­si­vii­kon­lo­put, nou­se­vat ar­voon ar­vaa­mat­to­maan. Olen it­se ol­lut muu­ta­man ker­ran täl­lai­sis­sa mu­ka­na.

Tois­tem­me seu­ras­sa, kal­tai­si­nam­me, olem­me saa­neet ker­toa psal­me­jam­me ja ta­voi­tel­la tun­to­jam­me. Tur­val­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä olem­me ja­kaa ilo­jam­me ja su­ru­jam­me.

Näis­sä ti­lan­teis­sa olem­me saa­neet myös pa­la­ta pe­rus­ky­sy­myk­sen, us­ko­mi­sen lah­jan mu­ka­naan tuo­man an­teek­si­an­ta­muk­sen ar­mon to­del­li­sen mer­ki­tyk­sen ää­rel­le.

To­den tot­ta, tä­män on­nen myö­tä olem­me osal­li­sia myös ilos­ta, kii­tol­li­suu­des­ta, toi­vos­ta ja rau­has­ta.

Teks­ti: Juha Ha­ka­la

Kir­joi­tus jul­kais­taan Päi­vä­mie­hen liit­tee­nä il­mes­ty­väs­sä Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 11.11.