Mitä Pi­la­tus ajat­te­li tuo­mi­tes­saan Jee­suk­sen kuo­le­maan? Täs­sä teks­tis­sä tar­kas­tel­laan pit­kä­per­jan­tain ta­pah­tu­mia poh­ti­mal­la Pi­la­tuk­sen aja­tuk­sia. Kir­joi­tus on osa Kap­sä­kin Mes­ta­rin pu­hut­te­lus­sa -kir­joi­tus­sar­jaa, jos­sa Ta­pio Hol­ma käy läpi Raa­ma­tun ta­pah­tu­mia ku­vit­teel­li­ses­ti, eri hen­ki­lö­hah­mo­jen avul­la.

Oli­pa han­ka­la päi­vä! Näi­den juu­ta­lais­ten kans­sa ei kos­kaan ole help­poa, mut­ta tämä päi­vä ylit­ti kiu­sal­li­suu­des­saan en­ti­set. Tuon ga­li­le­a­lai­sen pro­fee­tan te­loi­tus oli­si saa­nut jää­dä te­ke­mät­tä.

– Mik­si minä tätä mie­tin? Olen­han sur­maut­ta­nut ga­li­le­a­lai­sia ka­pi­nan­liet­so­jia en­nen­kin. Mut­ta – sii­nä­pä se on­kin! Alus­ta al­ka­en näin, et­tä tämä mies ei ole vä­ki­val­tais­ta laa­tua. Päin­vas­toin hä­nen avoin ja rau­hal­li­nen ole­muk­sen­sa oli jo­ta­kin poik­keuk­sel­lis­ta.

Kun­non roo­ma­lai­se­na mi­nun piti tie­tys­ti an­taa syy­te­tyl­le pu­heen­vuo­ro. Niin­pä aloi­tin:

– Olet­ko sinä juu­ta­lais­ten ku­nin­gas?

Ja sit­ten tuli se ky­sy­mys, jota ei ta­val­li­sel­ta syy­te­tyl­tä voi odot­taa:

– It­se­kö sinä niin ajat­te­let, vai ovat­ko muut sa­no­neet mi­nus­ta niin?

Se ky­sy­mys pis­ti kuin ti­ka­ri, oli kuin hän oli­si näh­nyt lä­vit­se­ni. Olin eh­ti­nyt aja­tel­la, et­tä hä­nes­sä on jo­ta­kin ku­nin­kaal­lis­ta. Si­tä­hän en kui­ten­kaan voi­nut tun­nus­taa. Sik­si tius­kai­sin:

– Olen­ko minä mi­kään juu­ta­lai­nen? Omat yli­pap­pi­si si­nut ovat mi­nul­le luo­vut­ta­neet. Mitä sinä olet teh­nyt?

Mut­ta hän jat­koi it­se­pin­tai­ses­ti ku­nin­kuu­des­ta ja sa­noi juu­ri sen, mitä olin it­se­kin aa­vis­tel­lut:

– Mi­nun ku­nin­kuu­te­ni ei ole täs­tä maa­il­mas­ta.

Hän li­sä­si, et­tä muus­sa ta­pauk­ses­sa hä­nen mie­hen­sä oli­si­vat tais­tel­leet.

Niin­pä niin. En osan­nut muu­ta kuin ky­syä:

– Sinä siis kui­ten­kin olet ku­nin­gas?

Nyt hän sai taas ti­lai­suu­den pal­jas­taa aja­tuk­se­ni:

– It­se sinä sa­not, et­tä olen ku­nin­gas.

Sen jäl­keen tuli pro­fee­tal­lis­ta ju­lis­tus­ta, jo­ta­kin täl­lais­ta:

– Sitä var­ten minä olen syn­ty­nyt ja sitä var­ten tul­lut tä­hän maa­il­maan, et­tä to­dis­tai­sin to­tuu­den puo­les­ta.

Oli pak­ko nous­ta ja läh­teä, kek­sin kui­ten­kin ky­syä:

– Mitä on to­tuus?

Ul­ko­na il­moi­tin pa­peil­le, et­tä en näe mie­hen syyl­lis­ty­neen mi­hin­kään ri­kok­seen. Luu­lin kek­si­nee­ni kei­non, mi­ten pää­si­sin tuo­mit­se­mas­ta hän­tä. Eh­do­tin, et­tä pe­rin­teen mu­kai­ses­ti va­paut­tai­sin tänä pää­si­äi­se­nä juu­ri hä­net. Tur­haa! He al­koi­vat huu­taa Ba­rab­bas­ta va­pau­tet­ta­vak­si.

Nyt pää­tin ruos­kit­taa ga­li­le­a­lai­sen. Jos­pa se riit­täi­si, ajat­te­lin. So­ti­laat kek­si­vät vie­lä vään­tää hä­nel­le kruu­nun or­jan­tap­pu­ras­ta ja heit­tää hä­nen har­teil­leen pu­nai­sen vii­tan. Ko­men­sin nään­ty­neen mie­hen jou­kon eteen ja sa­noin:

– Täs­sä tämä ih­mi­nen on!

Mut­ta sii­tä al­koi­kin rai­vo­kas kar­ju­mi­nen:

– Ris­tiin­nau­lit­se! Ris­tiin­nau­lit­se!

Kaik­ki oli tä­män jäl­keen yh­tä myl­läk­kää niin kuin vain Je­ru­sa­le­mis­sa voi ol­la. Syy­tet­ty­kin heit­täy­tyi pu­hu­mat­to­mak­si. Kun tiuk­ka­sin, ei­kö hän ta­jua, et­tä mi­nul­la on val­ta va­paut­taa hä­net, hä­nel­lä oli taas murs­kaa­va vas­taus:

– Si­nul­la ei oli­si mi­tään val­taa mi­nuun, el­lei sitä oli­si an­net­tu si­nul­le yl­hääl­tä.

Syyt­tä­jät taas kek­si­vät ve­do­ta kei­sa­rin ys­tä­vän tit­te­lii­ni. Se oli kuu­lem­ma nyt vaa­ras­sa.

– Ol­koon men­neek­si, minä pää­tin.

On tä­män la­jin mur­hia teh­ty en­nen­kin. Kun­ni­a­nar­voi­sa Au­gus­tus­kin suos­tui vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa mur­haut­ta­maan Ci­ce­ron, kun­ni­a­van­huk­sen.

– Mut­ta sit­ten­kin…

Ta­pio Hol­ma

Raa­ma­tun­koh­ta, jo­hon kir­joi­tus poh­jau­tuu:

​Joh. 18:28–19:16.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hen lii­te­leh­des­sä Kap­sä­kis­sä 16.4.2014.