Juha Iso­maa

Kes­ki­ke­sän ja va­lon juh­la­na tun­net­tu ju­han­nus on juh­la­py­hä, jona muis­te­taan Jo­han­nes Kas­ta­jaa ja hä­nen kut­su­mus­taan. Jo­han­nes oli Jee­suk­sen edel­lä­kä­vi­jä ja sen sa­no­man ju­lis­ta­ja, jota Jee­sus oli hä­nen jäl­keen­sä tu­los­sa il­moit­ta­maan.

Evan­ke­liu­mi­teks­tit ko­ros­ta­vat Jo­han­nek­sen eri­tyis­tä roo­lia. Hän oli tien­rai­vaa­ja ja tie­si: “Minä kas­tan tei­dät ve­del­lä pa­ran­nuk­seen, mut­ta mi­nun jäl­kee­ni tu­lee toi­nen, joka on mi­nua vä­ke­väm­pi” (Matt. 3:11). Hän ju­lis­ti Ju­ma­lan sa­naa ja kas­toi ih­mi­siä, myös Jee­suk­sen.

Jo­han­nes on edel­tä­jä mo­nes­sa­kin mie­les­sä, ei ai­no­as­taan syn­ty­nyt en­nen Jee­sus­ta. Jo­han­nek­sen, pro­fee­tal­li­sen tien­rai­vaa­jan, työn poh­jal­ta Jee­sus jat­kaa omaa pe­las­tus­työ­tään. Mo­lem­mil­la on sa­man­kal­tai­nen sa­no­ma: “Teh­käät pa­ran­nus; sil­lä tai­vaan val­ta­kun­ta on lä­hes­ty­nyt” (Matt. 3:2).

Jo­han­nes rai­va­si Jee­suk­sel­le tie­tä

Jo­han­nek­sen ja Jee­suk­sen elä­mäs­sä oli pal­jon yh­teis­tä. He toi­mi­vat sa­man hen­gen, Py­hän Hen­gen, voi­mal­la. Jee­suk­sen ta­voin myös Jo­han­nek­sen syn­ty­mä oli kuin ih­me. Kum­paan­kin ta­pah­tu­maan liit­tyi myös en­ke­li.

Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa (1:13) ker­ro­taan, kuin­ka en­ke­li Gab­riel il­mes­tyi en­sin Sa­ka­ri­aal­le ja ker­toi tä­män iäk­kään ja he­del­mät­tö­män Eli­sa­bet-vai­mon tu­le­van ras­kaak­si. Sama en­ke­li il­mes­tyi myös neit­syt Ma­ri­al­le ja ker­toi Eli­sa­be­tin ole­van kuu­den­nel­la kuul­la ras­kaa­na (Luuk. 1:28–38). Vaik­ka Jo­han­nek­sen van­hem­mat, Eli­sa­bet ja Sa­ka­ri­as, oli­vat iä­käs lap­se­ton pa­ris­kun­ta, Ju­ma­lan voi­ma vai­kut­ti niin, et­tä heil­le syn­tyi poi­ka.

Kun Jee­sus täyt­ti Raa­ma­tun en­nus­tuk­set, hä­nes­tä tuli pe­las­tuk­sen tien­rai­vaa­ja niil­le, jot­ka us­koi­vat hä­nen sa­no­man­sa. Jo­han­nes Kas­ta­ja oli val­mis­ta­nut Mes­si­aal­le tie­tä. Sik­si myös Jo­han­nes­ta voi­tiin sa­noa tien­rai­vaa­jak­si.

Lap­sen­kal­tai­nen us­ko

Teks­tis­sä ker­ro­taan, kuin­ka Eli­sa­be­tin ai­ka tuli ja hän syn­nyt­ti po­jan. Tämä syn­nyt­ti suu­ren ilon kai­kis­sa niis­sä, jot­ka täs­tä kuu­li­vat. (Luuk. 1:58.)

Lap­sen syn­ty­mä on per­hees­sä ja lä­heis­ten kes­ken iloi­nen ta­pah­tu­ma. Saam­me kaik­ki iloi­ta jo­kai­ses­ta syn­ty­väs­tä lap­ses­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa lap­si on Jee­suk­sen aset­ta­man esi­mer­kin mu­kai­ses­ti suu­rin, us­kon esi­ku­va, sil­lä las­ten kal­tais­ten on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta.

Us­ko­vais­ten tu­li­si­kin ol­la Jee­suk­sen ope­tuk­sen mu­kai­ses­ti oma­koh­tai­ses­sa us­kos­sa las­ten kal­tai­sia. Las­ten kal­tai­nen us­ko ker­too sy­dä­men luot­ta­muk­ses­ta ja tur­vau­tu­mi­ses­ta Ju­ma­laan, hä­nen ar­moon ja an­teek­si­an­toon.

Ei ole help­po us­koa lap­sen kal­tai­ses­ti Ju­ma­lan lu­pauk­siin. Tämä nä­kyi myös Sa­ka­ri­aan koh­dal­la. En­ke­lin il­moit­ta­es­sa ilou­u­ti­sen Sa­ka­ri­as epäi­li, ei­kä jak­sa­nut us­koa hä­nel­le il­moi­tet­tua sa­no­maa.

Us­ko avaa tien tai­vaa­seen

En­ke­li ker­toi lap­sel­la ole­van suu­ri teh­tä­vä saar­na­ta pa­ran­nus­ta Ju­ma­lan voi­mal­la Is­ra­e­lin kan­sal­le. “Ru­kouk­se­si on kuul­tu, vai­mo­si Eli­sa­bet syn­nyt­tää si­nul­le po­jan ja sinä an­nat hä­nel­le ni­mek­si Jo­han­nes.” (Luuk. 1:13–18.)

Sa­ka­ri­as us­koi epäi­lyk­sis­sä, ja Ju­ma­la pa­laut­ti Sa­ka­ri­aal­le pu­he­ky­vyn. Sa­ka­ri­as kiit­ti kai­kes­ta Ju­ma­laa. Ta­pah­tu­ma pu­hut­te­li laa­jas­ti ih­mi­siä, ja he ym­mär­si­vät, et­tä Ju­ma­la siu­na­si las­ta ja per­het­tä. (Luuk. 1:63–66.)

Pe­las­tuk­sen sa­no­maa tar­jo­taan edel­leen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kai­kil­le syn­tien an­teek­si saa­mi­sek­si. Us­ko evan­ke­liu­min sa­naan rai­vaa us­ko­mi­sen es­teet ja edel­leen tien au­ki tai­vaa­seen.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 1:57–66

Raa­mat­tu 1992: Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.” Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.” He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.