Pau­li Tah­ko­la

Jos­sain vai­hees­sa nuo­ruut­ta olin vie­lä ou­dom­pi kuin ny­ky­ään. Kiin­nos­tuk­sen koh­tei­ta­ni oli­vat mm. mui­nais­ra­ken­nuk­set, niit­ty­ku­kat, ul­ko­maan­kau­pan vaje ja eri­lai­set pir­te­löt. Useim­pia ikäi­si­ä­ni poi­kia kiin­nos­ti­vat muut asi­at.

Li­säk­si olin ai­ka lail­la ma­sen­tu­nut ja sik­si usein ai­ka ala­ku­lois­ta seu­raa.

Olen usein ih­me­tel­lyt ja ihas­tel­lut, et­tä kai­kes­ta täs­tä huo­li­mat­ta muu­ta­mat fik­sut po­jat hy­väk­syi­vät mi­nut il­la­nis­tu­jai­siin­sa, vaik­ka he oli­vat it­se ter­vei­tä, yh­teis­kun­ta­kel­poi­sia nuo­ria mie­hiä, joil­la oli haus­kat ju­tut.

Ym­mär­rän kyl­lä hy­vin isom­mat nuor­te­nil­lat ja po­ru­kat – nii­hin­hän mah­tuu mo­nen­lai­ses­sa roo­lis­sa. Mut­ta et­tä ot­taa ou­to­lin­tu mu­kaan pik­ku­po­ru­kan il­ta­kah­vin juon­tiin?

Ajan mit­taan tämä joh­ti eli­ni­käi­seen ys­tä­vyy­teen, mut­ta kun oi­kein mie­tin, niin al­ku­vai­hees­sa em­me ol­leet ko­vin­kaan lä­hei­siä. Oi­ke­as­taan oli vain kiva, et­tä sai ol­la tois­ten seu­ras­sa ja kuun­nel­la jut­tu­ja.

Jo sil­loin ja yhä vie­lä olen sitä miel­tä, et­tä se oli suo­ras­taan pe­las­ta­va hen­ki­rei­kä, joka an­toi jon­kin­lais­ta elä­män­ha­lua muu­ten kal­se­an­har­maan­tun­toi­seen elä­män­vai­hee­seen.

Ker­ran yri­tin ku­va­ta erääl­le älyk­kääl­le, opis­toi­käi­sel­le ame­rik­ka­lais­ty­töl­le suo­ma­lais­ta pu­he­kult­tuu­ria. Sa­noin, et­tä pi­kai­nen ys­tä­vän ta­paa­mi­nen me­nee usein näin: Kun sa­tum­me nä­ke­mään toi­sem­me esi­mer­kik­si kau­pas­sa, seu­ra­sa­lin etei­ses­sä tai muu­al­la, kat­som­me ym­mär­tä­väi­ses­ti toi­si­am­me hy­myn­häi­veen kera, sa­nom­me esi­mer­kik­si ”Niin­pä!” ja jat­kam­me mo­lem­mat mat­kaa. Mo­lem­mil­le jäi hyvä mie­li ta­paa­mi­ses­ta ja tun­ne sii­tä, et­tä toi­nen kyl­lä ym­mär­tää!

No tuo oli jo sy­vem­pää ys­tä­vyyt­tä. Mut­ta pelk­kä hymy tai nyök­käys (il­man ”niin­pä”-sa­naa) jon­kun vä­hän­kään tu­tun kans­sa – en­ti­nen naa­pu­ri, van­han op­pi­laan isä, taan­noi­nen vuok­rai­sän­tä, rau­ta­kau­pan myy­jä – on päi­vän pi­ris­tys!

Kuin­ka pal­jon enem­män pi­ris­tää se, et­tä yk­si­näi­ses­sä tai ah­dis­ta­vas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa joku ter­veh­tii ja tu­lee vaih­ta­maan muu­ta­man sa­nan.

Tämä pä­tee var­sin­kin ”yk­sin suu­res­sa jou­kos­sa” -ti­lan­tei­siin. Ni­mit­täin yk­si­näi­syys tii­vis­tyy, kun ym­pä­ril­lä on pal­jon ih­mi­siä, joil­la kai­kil­la näyt­tää ole­van jut­tu­seu­raa, mut­ta it­se ei jos­ta­kin syys­tä ole me­nos­sa mu­ka­na.

Kun joku huo­maa mi­nut, on­ko se ys­tä­vyy­den ele? Vai on­ko ky­sees­sä sää­lis­tä pa­ke­toi­tu lu­me­lää­ke­pil­le­ri, joka näyt­tää ys­tä­vyys­tab­le­til­ta mut­tei ai­dos­ti ole sitä?

Mik­si ilah­dun, jos joku tu­lee ys­tä­väl­li­syyt­tään vaih­ta­maan pari sa­naa? Ei­kö ole ai­ka to­den­nä­köis­tä, et­tä tuo toi­nen on vain huo­man­nut, et­tä olen jän­nit­ty­nyt tai yk­sin tai muu­ten or­von oloi­nen ja tu­lee sää­lis­tä luok­se­ni?

Jos­kus joku voi tul­la sää­lis­tä. No, kil­tis­ti teh­ty. Niin ko­vin mo­net tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, et­tä lu­me­lääk­keet­kin pa­ran­ta­vat oloa.

Mut­ta ajat­te­li­sin, et­tä mei­dän ih­mis­ten kans­sa­käy­mi­nen on enim­mäk­seen luon­te­vaa vuo­rot­te­lu­pe­liä. On kiva huo­ma­ta toi­nen, on kiva kun joku huo­maa mi­nut. Joku aut­toi mi­nua ei­len, yri­tän­pä aut­taa tois­ta tä­nään. Pää­o­sin kyse ei ole sää­lis­tä.

Toi­sek­si olet­ko sa­maa miel­tä sii­tä, et­tä ym­pä­ril­läm­me on niin pal­jon ih­mi­siä, joi­den kans­sa oli­si mu­ka­va ju­tel­la ja ky­läil­lä? Kyse ei ole sää­lis­tä. Kyse on ajas­ta ja ai­dos­ta kiin­nos­tuk­ses­ta. Kiin­nos­ta­vim­mat ju­tut tu­le­vat usein nii­den ih­mis­ten suus­ta, joil­la on eri elä­män­ti­lan­ne kuin mi­nul­la nyt. Mut­ta useim­mi­ten on käy­tän­nös­sä hel­poin­ta ta­va­ta nii­tä ih­mi­siä, joil­la on sama elä­män­ti­lan­ne kuin mi­nul­la nyt.

Kol­man­nek­si: tois­ten huo­maa­mi­nen ja var­sin­kin sie­tä­mi­nen ei ole sää­liä vaan vält­tä­mät­tö­myys.

”Joka vaa­lii ys­tä­vyyt­tä, unoh­taa louk­kauk­sen, joka men­nei­tä kai­ve­lee, me­net­tää ys­tä­vän­sä” (San. 17:9).

”Älä eh­ti­mi­seen käy ys­tä­vä­si luo­na, muu­ten hän kyl­läs­tyy ja al­kaa kart­taa si­nua” (San. 25:17).