Pauli Tahkola
Jossain vaiheessa nuoruutta olin vielä oudompi kuin nykyään. Kiinnostuksen kohteitani olivat mm. muinaisrakennukset, niittykukat, ulkomaankaupan vaje ja erilaiset pirtelöt. Useimpia ikäisiäni poikia kiinnostivat muut asiat.
Lisäksi olin aika lailla masentunut ja siksi usein aika alakuloista seuraa.
Olen usein ihmetellyt ja ihastellut, että kaikesta tästä huolimatta muutamat fiksut pojat hyväksyivät minut illanistujaisiinsa, vaikka he olivat itse terveitä, yhteiskuntakelpoisia nuoria miehiä, joilla oli hauskat jutut.
Ymmärrän kyllä hyvin isommat nuortenillat ja porukat – niihinhän mahtuu monenlaisessa roolissa. Mutta että ottaa outolintu mukaan pikkuporukan iltakahvin juontiin?
Ajan mittaan tämä johti elinikäiseen ystävyyteen, mutta kun oikein mietin, niin alkuvaiheessa emme olleet kovinkaan läheisiä. Oikeastaan oli vain kiva, että sai olla toisten seurassa ja kuunnella juttuja.
Jo silloin ja yhä vielä olen sitä mieltä, että se oli suorastaan pelastava henkireikä, joka antoi jonkinlaista elämänhalua muuten kalseanharmaantuntoiseen elämänvaiheeseen.
Kerran yritin kuvata eräälle älykkäälle, opistoikäiselle amerikkalaistytölle suomalaista puhekulttuuria. Sanoin, että pikainen ystävän tapaaminen menee usein näin: Kun satumme näkemään toisemme esimerkiksi kaupassa, seurasalin eteisessä tai muualla, katsomme ymmärtäväisesti toisiamme hymynhäiveen kera, sanomme esimerkiksi ”Niinpä!” ja jatkamme molemmat matkaa. Molemmille jäi hyvä mieli tapaamisesta ja tunne siitä, että toinen kyllä ymmärtää!
No tuo oli jo syvempää ystävyyttä. Mutta pelkkä hymy tai nyökkäys (ilman ”niinpä”-sanaa) jonkun vähänkään tutun kanssa – entinen naapuri, vanhan oppilaan isä, taannoinen vuokraisäntä, rautakaupan myyjä – on päivän piristys!
Kuinka paljon enemmän piristää se, että yksinäisessä tai ahdistavassa elämäntilanteessa joku tervehtii ja tulee vaihtamaan muutaman sanan.
Tämä pätee varsinkin ”yksin suuressa joukossa” -tilanteisiin. Nimittäin yksinäisyys tiivistyy, kun ympärillä on paljon ihmisiä, joilla kaikilla näyttää olevan juttuseuraa, mutta itse ei jostakin syystä ole menossa mukana.
Kun joku huomaa minut, onko se ystävyyden ele? Vai onko kyseessä säälistä paketoitu lumelääkepilleri, joka näyttää ystävyystabletilta muttei aidosti ole sitä?
Miksi ilahdun, jos joku tulee ystävällisyyttään vaihtamaan pari sanaa? Eikö ole aika todennäköistä, että tuo toinen on vain huomannut, että olen jännittynyt tai yksin tai muuten orvon oloinen ja tulee säälistä luokseni?
Joskus joku voi tulla säälistä. No, kiltisti tehty. Niin kovin monet tutkimukset osoittavat, että lumelääkkeetkin parantavat oloa.
Mutta ajattelisin, että meidän ihmisten kanssakäyminen on enimmäkseen luontevaa vuorottelupeliä. On kiva huomata toinen, on kiva kun joku huomaa minut. Joku auttoi minua eilen, yritänpä auttaa toista tänään. Pääosin kyse ei ole säälistä.
Toiseksi oletko samaa mieltä siitä, että ympärillämme on niin paljon ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava jutella ja kyläillä? Kyse ei ole säälistä. Kyse on ajasta ja aidosta kiinnostuksesta. Kiinnostavimmat jutut tulevat usein niiden ihmisten suusta, joilla on eri elämäntilanne kuin minulla nyt. Mutta useimmiten on käytännössä helpointa tavata niitä ihmisiä, joilla on sama elämäntilanne kuin minulla nyt.
Kolmanneksi: toisten huomaaminen ja varsinkin sietäminen ei ole sääliä vaan välttämättömyys.
”Joka vaalii ystävyyttä, unohtaa loukkauksen, joka menneitä kaivelee, menettää ystävänsä” (San. 17:9).
”Älä ehtimiseen käy ystäväsi luona, muuten hän kyllästyy ja alkaa karttaa sinua” (San. 25:17).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Värityskirja kukkien ja perhosten ystäville. Värityskirjan paperi on hieman paksumpaa, joten väritystä voi kokeilla erilaisilla tekniikoilla.