Mik­ko Tah­ko­la

Olen ai­na ty­kän­nyt lau­laa kuo­ros­sa. Mo­nen­lai­set ko­ke­muk­set ovat jää­neet läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­lee­ni. Kaik­ki ko­ke­muk­set ei­vät suin­kaan ole pelk­kää kym­pin suo­ri­tus­ta täs­sä­kään asi­as­sa. Ker­ran pi­la­sin koko kuo­ro­e­si­tyk­sen. Olim­me vuo­sia sit­ten seu­ra­kun­nan mies­kuo­rol­la lau­la­mas­sa jou­lu­lau­lua kir­kos­sa. Lau­lu oli kol­mi­ää­ni­nen, mo­ni­sä­keis­töi­nen tut­tu jou­lu­lau­lu. En­sim­mäi­nen sä­keis­tö ei oi­kein läh­te­nyt soi­maan, vaan kol­men an­ne­tun ää­nen ase­mes­ta olin kuu­le­vi­na­ni usei­ta mui­ta­kin ää­niä. Ko­ke­nut, ää­ret­tö­män rau­hal­li­nen kant­to­ri py­säyt­ti lau­lun en­sim­mäi­sen sä­keis­tön jäl­keen ja an­toi uu­det ää­net toi­seen sä­keis­töön. Sii­nä vai­hees­sa mi­nul­la pet­ti to­taa­li­ses­ti pok­ka ja puh­ke­sin hil­lit­tö­mään, ää­net­tö­mään nau­ruun. Toi­sen sä­keis­tön ala­ti vai­me­ne­vas­sa lau­lus­sa olin huo­maa­vi­na­ni, et­tä lau­la­jien li­säk­si myös kuu­li­joil­la oli nau­rus­sa pi­te­le­mis­tä. Toi­sen sä­keis­tön lo­put­tua kant­to­ri näyt­ti meil­le rei­lul­la kä­den liik­keel­lä eleet ”kan­si­ot kiin­ni ja penk­kiin is­tu­maan”. Jäi vie­lä kak­si sä­keis­töä odot­ta­maan pa­rem­paa ti­lai­suut­ta esiin­ty­mi­seen.

Mu­siik­ki on kau­neim­mil­laan hoi­ta­vaa, vir­kis­tä­vää, roh­kai­se­vaa ja loh­dut­ta­vaa. Mu­si­kaa­li­suus on Ju­ma­lal­ta saa­tu lah­ja, ja sii­tä saa ol­la kii­tol­li­nen. Tar­vi­taan mu­sii­kin tul­kit­si­jaa, jot­ta muut voi­vat naut­tia mu­sii­kis­ta.

Mu­siik­kiin liit­tyy myös omat vaa­ran­sa, ei pel­käs­tään huo­non mu­sii­kin kuun­te­lun, mut­ta myös mu­sii­kin esit­tä­mi­sen muo­dos­sa. Oman kun­ni­an ta­voit­te­lu tai kuu­li­ja­na täl­le ajal­le tyy­pil­li­nen ”fa­nit­ta­mi­nen” voi­vat oh­ja­ta mei­tä sel­lai­sel­le tiel­le, jos­ta Paa­va­li va­roit­taa Ko­rint­to­lais­kir­jees­sä: ”ei yk­si­kään ih­mi­nen voi yl­peil­lä Ju­ma­lan edes­sä” (1. Kor. 1:29). Kaik­ki lah­jat ovat Ju­ma­lal­ta, ja nii­tä on hyvä käyt­tää hä­nen kun­ni­ak­seen.

Olet­ko jos­kus huo­man­nut tuo­mit­se­va­si mie­les­sä­si lä­him­mäi­sen ak­tii­vi­sen lii­kun­ta­har­ras­tuk­sen, mut­ta sa­mal­la it­se kiin­ty­nee­si lau­la­jaan tai kuo­roon niin vah­vas­ti, et­tä joku toi­nen voi­si näh­dä sii­nä jo pal­von­nan piir­tei­tä? Tu­han­sin juo­nin toi­mi­va kiu­saa­ja osaa ka­va­lat kei­non­sa. Ajal­li­sen elä­män mo­nien ky­sy­mys­ten kes­kel­lä mei­dän on help­po suh­tau­tua kriit­ti­ses­ti sel­lai­seen, mikä ei ole meil­le lä­heis­tä tai ra­kas­ta. Sen si­jaan omien miel­ty­mys­tem­me ja in­nos­tus­tem­me koh­dal­la olem­me usein var­sin sal­li­via, jopa huo­maa­mat­tam­me roh­kei­ta.

Paa­va­lin neu­vo­jen ää­rel­lä me jo­kai­nen saam­me ase­tel­la it­se­äm­me pie­nen pai­kal­le: ”teis­sä ei ol­lut mon­ta ih­mis­ten mie­les­tä vii­sas­ta, ei mon­ta vai­ku­tus­val­tais­ta, ei mon­ta ja­lo­su­kuis­ta” (1. Kor. 1:26). Poh­dim­me­pa mitä ta­han­sa elä­män osa-alu­et­ta, jos­sa luu­lem­me jo­ta­kin tie­tä­väm­me, osaa­vam­me tai ym­mär­tä­väm­me, jou­dum­me to­te­a­maan, et­tä voi mi­nua ih­mis­tä. Mikä minä olen kaik­ki­val­ti­aan Luo­ja­ni rin­nal­la! Elä­män epä­täy­del­li­syy­den kes­kel­lä meil­lä jää vain täy­del­li­nen luot­ta­mus Ju­ma­lan ar­moon. Sen va­ras­sa me tääl­lä va­el­lam­me ja sen ar­mon tur­vis­sa ker­ran pää­sem­me täy­del­li­syy­den maa­han. Siel­lä ei ole si­vu­ää­niä ei­kä si­vu­juo­nia – vain täy­del­lis­tä iloa ja kii­tol­li­suut­ta ian­kaik­ki­ses­ti.