Klaus Kal­li­o­ran­ta

Olen saa­nut toi­mia pap­pi­na jo tois­ta­kym­men­tä vuot­ta. En ole las­ke­nut, kuin­ka mon­ta ker­taa olen seis­syt ar­kun ää­rel­lä toi­mit­ta­mas­sa hau­taan siu­naa­mis­ta, jät­tä­mäs­sä pois­läh­te­nyt­tä Ju­ma­lan hal­tuun. Nii­tä ker­to­ja on kui­ten­kin ol­lut usei­ta.

Suu­rim­mas­sa osas­sa näis­tä toi­mi­tuk­sis­ta olen lu­ke­nut psal­mia 90. Se pu­huu kos­ket­ta­vas­ti sii­tä, kuin­ka pit­kä­kin ih­mis­elä­mä on kuin ohi­kii­tä­vä het­ki. Psal­min kir­joit­ta­ja muis­tut­taa sa­mal­la myös sii­tä, kuin­ka Ju­ma­las­sa on ikui­nen tur­va.

”Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen. Jo en­nen kuin vuo­ret syn­tyi­vät, en­nen kuin maa ja maan­pii­ri sai­vat al­kun­sa, sinä olit. Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet. Sinä an­nat ih­mi­sen tul­la maak­si jäl­leen ja sa­not: ’Pa­lat­kaa to­muun, Aa­da­min lap­set.’ Tu­hat vuot­ta on si­nul­le kuin yk­si päi­vä, kuin ei­li­nen päi­vä, mail­leen men­nyt, kuin öi­nen var­ti­o­het­ki. Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa, joka vie­lä aa­mul­la vi­he­ri­öi mut­ta il­lak­si kui­vuu ja kuih­tuu pois.” (Ps. 90:1–6.)

Psal­mi py­säyt­tää ih­mi­sen kat­se­le­maan sa­maan ai­kaan oman elä­män­sä ra­jal­li­suut­ta ja Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiut­ta. Su­ku­pol­vet toi­sen­sa jäl­keen syn­ty­vät, elä­vät ja nuk­ku­vat pois, mut­ta Ju­ma­la on ol­lut, on ja tu­lee ole­maan. Hä­neen saa ja hä­neen kan­nat­taa tur­vau­tua. Hä­nen kä­siin­sä ih­mi­nen voi jät­tää elä­män­sä kaik­ki­neen.

Myö­hem­min psal­mi jat­kuu: ”Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men” (Ps. 90:12). Olen ol­lut ar­kun ää­rel­lä saat­te­le­mas­sa mo­ne­ni­käi­siä hau­dan le­poon. Suu­rin osa on saa­nut nuk­kua pois kor­ke­al­la iäl­lä, pit­kän elä­män elä­nee­nä. On ol­lut myös hei­tä, joi­den elä­mä jäi ih­mis­mie­lel­lä aja­tel­tu­na lii­an ly­hy­ek­si. Kui­ten­kin Ju­ma­lan kir­jaan kaik­kien koh­dal­le piir­ret­tiin täy­si elä­mä. Sii­hen on ol­lut tyy­ty­mi­nen, vaik­ka ym­mär­rys ei ole ai­na riit­tä­nyt.

Psal­mi, pu­hu­es­saan ly­hy­es­tä ajas­ta, si­säl­lyt­tää sii­hen pit­kän­kin ih­mi­se­lä­män. Ikui­suu­den rin­nal­la kor­ke­aan­kin ikään elä­neen ih­mi­sen elä­män pi­tuus on kuin käm­me­nen­le­veys tai ei mi­tään. Se aset­taa asi­at pers­pek­tii­viin sekä kut­suu ja roh­kai­see elä­mään vii­saas­ti. Kuin­ka osai­sim­me sen teh­dä?

Psal­min­kir­joit­ta­ja jat­kaa vie­lä: ”Her­ra, kään­ny jo puo­leem­me. Kuin­ka kau­an vie­lä vii­vyt? Ar­mah­da mei­tä, pal­ve­li­joi­ta­si! Ra­vit­se mei­tä ar­mol­la­si joka aa­mu, niin voim­me iloi­ta elä­mäm­me päi­vis­tä. Niin kuin an­noit mur­heen, an­na meil­le ilo yh­tä mo­ne­na vuo­te­na kuin vai­vam­me kes­ti. An­na pal­ve­li­joit­te­si näh­dä suu­ret te­ko­si, an­na las­tem­me näh­dä kun­ni­a­si lois­to.” (Ps. 90:13–16.)

Ajat­te­len, et­tä sy­dä­mel­tään vii­sas ih­mi­nen elää elä­män­sä Ju­ma­laan tur­va­ten. Vuo­ri­saar­nas­saan Jee­sus pu­hui vii­saas­ta ra­ken­ta­jas­ta: ”Jo­kai­nen, joka kuu­lee nämä sa­na­ni ja te­kee nii­den mu­kaan, on kuin jär­ke­vä mies, joka ra­ken­si ta­lon­sa kal­li­ol­le. Al­koi sa­taa, tul­va­ve­si vir­ta­si ja myrs­ky­tuu­li piek­si ta­loa, mut­ta se ei sor­tu­nut, sil­lä se oli ra­ken­net­tu kal­li­o­pe­rus­tal­le.” (Matt. 7:24–25.) Ju­ma­lan ar­moa tar­vit­se­va ja sii­tä joka päi­vä elä­vä ih­mi­nen on vii­sas elä­män ra­ken­ta­ja. Kris­tuk­sen oma­na ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa osal­li­suu­des­sa ih­mi­nen elää pe­rus­tal­la, joka kan­taa elä­mäs­sä ja ker­ran kuo­le­mas­sa.