Ilk­ka Ha­ku­li­nen

A ja O, al­fa ja ome­ga – en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen, al­ku ja lop­pu. Nuo krei­kan kie­len sa­nat, jot­ka tar­koit­ta­vat aak­kos­ten en­sim­mäis­tä ja vii­meis­tä kir­jain­ta, ovat var­sin tun­ne­tut. Nii­tä on käy­tet­ty hy­vin mo­nis­sa asi­ayh­teyk­sis­sä fy­sii­kan mit­ta­yk­si­köis­tä tuo­te­merk­kei­hin. Raa­ma­tus­sa sa­nat viit­taa­vat Ju­ma­laan (Ilm 1:8).

Ih­mis­tä on ai­na kieh­to­nut kai­ken al­ku ja kaik­ki ole­vai­nen ym­pä­ril­läm­me, sa­moin myös kai­ken lop­pu. Sil­ti ne ovat ih­mi­sen ym­mär­ryk­sen ja kä­si­tys­ky­vyn ul­ko­puo­lel­la (Jes. 55:9). Raa­mat­tu ker­too maa­il­man­kaik­keu­den ja maa­il­man syn­nys­tä ja ku­vaa myös sen lo­pun. Raa­mat­tu on kui­ten­kin kir­ja, jota Pyhä Hen­ki avaa sen ver­ran kuin Ju­ma­la nä­kee tar­peel­li­sek­si.

Kris­tus on Raa­ma­tun Her­ra ja ku­nin­gas, joka syn­tyi Isäs­tä ian­kaik­ki­suu­des­sa. Ju­ma­la, Isä on kai­ken luo­ja. Sa­nal­laan hän loi kai­ken. Rau­ha­lan kau­nis vir­si ku­vaa tätä ru­non kie­lel­lä: ”Si­nus­sa, Kris­tus, luo­tiin ker­ran tai­vas ja kaik­ki maa­il­ma, ja tän­ne kär­si­myk­sen maa­han luok­sem­me saa­vuit tai­vaas­ta. Myös minä hei­kot kä­te­ni ojen­nan, Jee­sus, puo­lee­si.” (VK 479:1.)

Ju­ma­la loi maa­il­maan ajan, maa­il­man­kaik­keu­den, maa­pal­lon ja elä­vän luo­ma­kun­nan. Lo­pul­ta Ju­ma­la loi ih­mi­sen, Ada­min, ja täl­le vai­mok­si Ee­van. En­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri lan­ke­si, mut­ta sai pa­laa­mi­sen ar­mon. He sai­vat lu­pauk­sen, jo­hon he us­koi­vat. Kris­tus tuli mää­rä­tyl­lä ajal­la ih­mi­sek­si suo­rit­ta­maan Isän lu­nas­tus­teh­tä­vän. Va­pah­ta­ja an­toi hen­ken­sä kaik­kien syn­tien edes­tä (Ilm. 1:5).

Il­mes­tys­kir­ja ku­vaa ai­kaa, jol­loin ai­ka päät­tyy. Kris­tus il­mes­tyi Pat­mos-luo­dol­la apos­to­li Jo­han­nek­sel­le näys­sä, jon­ka yli­luon­nol­li­sen kirk­kau­den hah­mon tämä in­hi­mil­li­ses­ti vai­voin kes­ti. Jo­han­nes kuu­li sa­nat: ”Älä pel­kää. Minä olen en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen”. Kris­tus oli alus­sa, hän on omien­sa kes­kel­lä kaik­ki päi­vät ja hän, van­hurs­kas tuo­ma­ri, is­tuu­tuu vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le ja erot­taa lam­paat vuo­his­ta (Matt. 28:20, 25:31–33). On tär­ke­ää val­voa us­kos­sa, jot­ta pe­ri­si Isän siu­naa­mien pe­rin­nön ja vält­tyi­si ka­do­tuk­sel­ta (Matt 25:34–46).

Elä­män tien kul­ki­ja on mat­kas­ta vä­sy­nyt. Voi tul­la epäi­lyk­siä sii­tä, jak­saa­ko tai­val­taa pe­ril­le as­ti. Ei kui­ten­kaan tar­vit­see kuin us­koa päi­vä ker­ral­laan. Huo­mi­sel­la on omat mur­heen­sa, em­me­kä tie­dä, ke­nen tar­vit­see huo­men­na us­koa. Mat­kan vai­voi­hin on lupa ai­na pyy­tää ru­kouk­ses­sa voi­maa.

Gus­taf Skin­na­ri ku­vaa roh­kai­se­vas­ti us­kon al­kua, lop­pua ja pää­mää­rää: ”Jee­sus, si­nun al­ka­ma­si us­ko on ja kil­voi­tus. Myös on si­nun hal­lus­sa­si mat­kan pääs­sä va­pah­dus. Sil­loin mi­nut uu­pu­neen nou­dat ko­tiin tai­vaa­seen.” (VK 301:6.)