Sii­nä se on edes­sä­ni. Ihan lä­hel­lä. Tui­jo­tan sitä ano­val­la mie­lel­lä – pien­tä ik­ku­naa – ku­ten niin mo­nes­ti en­nen­kin. Het­ki on jo­ten­kin säh­köi­nen, har­ras­kin.

Tar­tun kä­del­lä­ni pyö­re­ään nap­piin, kier­rän sitä ja pai­nan. Pi­dän joi­ta­kin se­kun­te­ja poh­jas­sa. Sit­ten toi­nen kä­te­ni nou­see. Sen sor­mi ojen­tuu tois­ta nap­pia, noin kah­den sen­tin pi­tuis­ta tap­pia koh­ti. Mie­les­sä­ni on iso jän­ni­tys. Eh­kä jo­tain sa­man­lais­ta kuin Ame­rii­kan ava­ruus­kes­kuk­ses­sa, jos­sa vuo­sien työ on juu­ri hui­pen­tu­mas­sa. Siel­lä jon­kun sor­mi nou­see, eh­kä hiu­kan va­pi­see­kin aloit­ta­es­saan ava­ruus­ra­ke­tin läh­tö­las­ken­taa: ten, nine, eight, se­ven…

Minä omas­sa aluk­ses­sa­ni jän­nit­ty­nee­nä. Sy­dän pam­pat­te­lee hiu­kan kiih­ty­neem­min, ke­sän läm­min aa­mu tun­tuu jo­ten­kin kuu­mal­ta. Pie­ni lii­ke oli­si saa­ta­va ai­kai­sek­si. Vain yk­si sent­ti, niin pie­ni lii­ke.

Mi­ten on­kaan jos­kus niin vai­ke­aa saa­da ai­kai­sek­si jo­tain sel­lais­ta, mi­hin tar­vi­taan hir­mui­sen yk­sin­ker­tai­nen ja pie­ni fyy­si­nen pon­nis­tus? Tu­lee mie­leen vaik­ka­pa ti­lan­ne, jos­sa on tul­lut jo­tain set­vit­tä­vää ja oli­si saa­ta­va ai­kai­sek­si pu­he­lu sil­le toi­sel­le osa­puo­lel­le. Pu­he­li­men näy­töl­lä nä­kyy hä­nen ni­men­sä ja nu­me­ron­sa. Pai­nan­ko sitä vai hi­pai­sen­ko hiu­kan ohi ja ko­e­tan unoh­taa?

Pa­laan ta­kai­sin aluk­see­ni. Oi­kea käsi pi­tää nap­pia kier­ret­ty­nä poh­jas­sa. Va­sen etu­sor­mi on ta­pis­sa kiin­ni. No nyt pai­nan. Mus­ta tap­pi työn­tyy si­sään, kuu­luu nak­saus. Ei pel­käs­tään kuu­lu, kyl­lä se ihan tun­tuu sor­mes­sa. Tui­jo­tan her­ke­ä­mät­tä pien­tä ik­ku­naa. Se on oi­ke­as­ti pie­ni, noin 1x2 sent­ti­met­riä. Lä­pi­nä­ky­vä osa on eh­kä la­sia tai muo­via. Va­vah­ti­ko sen ta­ka­na jo­kin?

Mi­tään ei ta­pah­tu­nut. Ir­ro­tan kes­ki­sor­men ta­pis­ta. Olin­ko­han jo­ten­kin hä­täi­nen? Tois­tan kaik­ki tem­put uu­des­taan mut­ta pyö­re­ää nap­pia pi­dän pi­dem­pään poh­jas­sa. Nak­sau­tus. Ei, kaik­ki on edel­leen en­nal­laan. Va­pau­tan kum­mat­kin na­pit pe­ru­sa­sen­toon. Eh­kä jos­sain oli­si oh­je, joka ker­toi­si par­haim­man ta­van ja tu­li­si ym­mär­rys­tä li­sää tä­hän tou­huun.

Sent­ti.

Siis niin pie­ni lii­ke pi­täi­si saa­da ai­kai­sek­si kah­del­la eri­lai­sel­la na­pil­la, mut­ta se ei nyt on­nis­tu. Il­ma tun­tuu jo­ten­kin en­tis­tä kuu­mem­mal­ta. Huo­kai­sut­taa. Mitä jos tämä ei on­nis­tu? Kyl­lä­hän se vai­keut­tai­si mo­nel­la ta­paa per­heem­me reis­sua. Ei pal­joa lau­la­ta. Eh­kä Ju­ma­la kuu­lee näi­tä huo­kauk­sia. On­han hän lu­van­nut. Ha­lu­an us­koa niin.

Seu­raa­val­la ker­ral­la pai­nan pyö­ri­tet­tä­vää nap­pia tosi pit­kään. Sit­ten pai­nan mus­taa tap­pia. Nak­saus. Pai­nan heti uu­des­taan. Nak­saus. Pohh.

Hei, kuu­lui­ko siel­tä pohh? Lii­kah­ti­ko­han pie­nen ik­ku­nan ta­ka­na jo­tain ihan pie­nes­ti? Eh­kä. Jo­ten­kin tu­lee toi­veik­kaam­pi olo. Jos­pa tämä täs­tä!

Ja sit­ten, use­am­man yri­tyk­sen ja pet­ty­myk­sen jäl­keen, se ta­pah­tuu! Tun­ne kuin ava­ruus­kes­kuk­ses­sa ra­ke­tin nous­tes­sa täh­tiä koh­ti. Sii­nä se nyt ta­pah­tuu, ihan sil­mie­ni edes­sä. Kyl­lä nyt voi­si joku juh­la­mu­siik­ki soi­da taus­tal­la. Fin­lan­dia-hym­ni so­pi­si hy­vin, kun her­ke­ä­mät­tä seu­raan pien­tä pu­nais­ta vii­vaa, joka pie­nes­sä ik­ku­nas­sa läh­tee liik­ku­maan val­koi­sen alu­een pääl­tä oi­ke­al­le. On ihan py­hän tun­tua il­mas­sa, kun hy­vin rau­hal­li­ses­ti, suo­ras­taan juh­lal­li­ses­ti se siir­tyy sen­tin mat­kan­sa oi­ke­al­la. Sii­nä se nyt on, py­säh­dyk­sis­sä vih­re­än alu­een pääl­lä. Se on py­säh­dyk­sis­sä juu­ri sii­nä koh­taa, min­ne toi­voin sen me­ne­vän. Ihan val­ta­va rie­mun ja on­nen tun­ne täyt­tää si­sim­pä­ni!

Pääs­tän kä­te­ni ir­ti na­peis­ta ja nap­paan kaa­pis­ta maa­la­rin­teip­piä. Pyö­rit­te­len sitä oi­kein­kin riit­tä­väs­ti nap­pien ym­pä­ril­le, jot­tei lap­sem­me pys­tyi­si vään­tä­mään nii­tä. Jos se pää­si­si ta­pah­tu­maan, siir­ty­si pu­nai­nen vii­va muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa sen­tin ver­ran va­sem­paan. Jos se jäi­si meil­tä ai­kui­sil­ta huo­maa­mat­ta, tu­li­si sii­tä isoa har­mia. Ei kii­tos! Pal­jon teip­piä siis.

Mauno Kinnunen

Me­nen aluk­ses­ta­ni pi­han poik­ki ko­tiim­me. As­kel on kyl­lä ke­vyt, te­ki­si mie­li hy­päh­del­lä. Vai­mo-kul­lal­le saan ker­toa hy­viä uu­ti­sia:

Ar­vaa mitä! Tuo mei­jän van­ha asun­to­vau­num­me yl­lät­ti taas! Se vii­va lii­kah­ti, jää­kaap­pi läh­ti toi­mi­maan! Ai­ka mo­nes­ti sitä sai nak­su­tel­la, mut­ta nyt saam­me sin­ne pal­jon ruo­kaa, ja Su­vi­seu­rois­sa on huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­paa ol­la ison per­heem­me kans­sa.

Elä­män pie­net mat­kat voi­vat ol­la jos­kus hy­vin iso­ja. Ai­van ää­ret­tö­män iso on se mat­ka, joka on ih­mis­sil­mäl­le nä­ky­mät­tö­män pie­ni, mit­taa­ma­ton. Se ta­pah­tuu ih­mi­sen si­sim­mäs­sä, kun syn­nin tur­rut­ta­ma sie­lu al­kaa­kin ko­kea syn­nin hä­tää ja kai­puu­ta Ju­ma­lan yh­tey­teen. Ei­kö Raa­ma­tun tuh­laa­ja­po­jal­le­kin käy­nyt niin, et­tä yh­täk­kiä löy­si it­sen­sä kai­ken me­net­tä­nee­nä ja tuli halu muu­tok­seen? Tuli halu pa­la­ta isän ko­tiin. Ja pian, siel­lä tien pö­ly­pil­ven kes­kel­lä, isä rien­si las­taan vas­taan. Ta­pah­tui ih­mi­se­lä­män suu­rin lii­kah­dus – sai ka­don­nut siir­tyä ta­kai­sin löy­det­ty­jen jouk­koon, isän yh­tey­teen.