Samu Lu­mi­jär­vi

Ih­mi­se­lä­mään si­säl­tyy eri­lai­sia ajan­jak­so­ja. Myö­tä­käy­mis­ten ai­ka­na on help­po luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Ras­kais­sa ko­et­te­le­mus­ten het­kis­sä us­ko Ju­ma­lan huo­len­pi­toon voi käy­dä hei­kok­si. Tä­män ajan uh­ka­ku­vien kes­kel­lä joku saat­taa ky­sel­lä, on­ko Ju­ma­laa ole­mas­sa. Mik­si Ju­ma­la sal­lii niin pal­jon kär­si­mys­tä?

Ju­ma­lan lap­si voi syn­ti­taak­ko­jen al­le lan­gen­nee­na ky­see­na­lais­taa Ju­ma­lan ar­mon suu­ruut­ta: Vie­lä­kö Ju­ma­lan ar­mo ja pit­kä­mie­li­syys riit­tää mi­nua koh­taan? Sie­lun­vi­hol­li­nen näis­sä ti­lan­teis­sa syyt­tää ja pyr­kii saa­maan hei­kon Ju­ma­lan lap­sen luo­pu­maan us­kos­ta.

Psal­mis­sa 89 ylis­te­tään Ju­ma­lan us­kol­li­suut­ta ja huo­len­pi­toa. Sii­nä muis­tu­te­taan Ju­ma­lan Daa­vi­dil­le ja hä­nen jäl­ke­läi­sil­leen an­ta­mas­ta lu­pauk­ses­ta: ”Kos­kaan en ota hä­nel­tä pois ar­mo­a­ni, mi­nun liit­to­ni kes­tää hor­ju­mat­ta. Mi­nun voi­ma­ni vah­vis­taa hän­tä ja kä­te­ni on hä­nen tu­ke­naan.”

Ju­ma­lan käsi oh­ja­si Daa­vi­din elä­mää. Tämä lan­ke­si ras­kai­siin syn­tei­hin ja epä­toi­voon. Syn­tien al­la Daa­vid ku­va­si Ju­ma­lan kä­den pai­na­van päi­vin ja öin ras­kaa­na hä­nen yl­lään. Hä­nel­lä ei ol­lut rau­haa. Ju­ma­lan oh­jaa­va käsi joh­dat­ti Na­ta­nin Daa­vi­din apuun. Daa­vid sai kuul­la syn­neis­tä va­paut­ta­van evan­ke­liu­min. Hän to­te­si: ”Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois” (Ps. 32:1).

Daa­vid ei py­sy­nyt us­ko­mas­sa omil­la voi­mil­la ei­kä omil­la ky­vyil­lään. Ju­ma­lan käsi oli hä­nen tu­ke­naan, ja Ju­ma­lan ar­mo oli hä­nen voi­ma­naan.

Ju­ma­la ei hyl­kää las­taan tä­nään­kään. Hä­nen ar­mo­liit­ton­sa py­syy. Hän kut­suu us­kos­ta luo­pu­nei­ta­kin ta­kai­sin ar­mo­liit­toon. Ju­ma­lan lap­set toi­mi­vat Kris­tuk­sen lä­het­ti­läi­nä ja kuu­lut­ta­vat ar­mo­kut­sua. An­teek­si­an­ta­muk­sen vas­taa­not­ta­ja pää­see si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Val­ta­kun­nas­saan Ju­ma­la hoi­taa lap­si­aan Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta ar­mol­la ja to­tuu­del­la. Kun Pyhä Hen­ki osoit­taa syn­nin syn­nik­si, Ju­ma­lan oh­jaa­va käsi tun­tuu ras­kaa­na. Kun lan­gen­nee­na saa voi­maa pyy­tää syn­te­jä an­teek­si ja saa kuul­la syn­neis­tä va­paut­ta­van evan­ke­liu­min, Ju­ma­lan käsi tun­tuu nos­ta­va­na ja kan­ta­va­na.

Ko­et­te­le­muk­sis­sa­kin Ju­ma­la oh­jaa elä­määm­me. Ju­ma­la tun­tee mei­dät kaik­ki si­sin­tä myö­ten. Hän tie­tää, mitä tar­vit­sem­me. Hän ei sal­li ko­e­tuk­sen käy­dä yli­voi­mai­sek­si, vaan val­mis­taa myös pää­syn sii­tä (1. Kor. 10:13). Ko­et­te­le­muk­sis­sa sy­dä­men tila ja us­kon ai­tous tu­le­vat il­mi. Us­kon kul­ta puh­dis­tuu.

Pie­nel­lä lap­sel­la ei ole ky­kyä aut­taa it­se­ään. Hän vain luot­taa ja us­koo. Luo­tat­han si­nä­kin lap­sen ta­voin ja us­kot syn­ti­si an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­ta. Muu­ta et tar­vit­se. ”Kun maa­il­ma ei omas­sa vii­sau­des­saan op­pi­nut tun­te­maan Ju­ma­laa, Ju­ma­la kat­soi hy­väk­si ju­lis­taa hul­luut­ta ja näin pe­las­taa ne, jot­ka us­ko­vat” (1. Kor. 1:21). Heik­kout­ta tun­te­val­le Paa­va­lil­le Her­ra sa­noi: ”Mi­nun ar­mo­ni riit­tää si­nul­le. Voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa.” (2. Kor. 12:9–10.)