Han­nu Aho­pel­to

Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­meet ovat taas mei­dän ihas­tel­ta­vi­nam­me. Pit­kän ja pi­me­än tal­ven jäl­keen luon­to on he­rän­nyt ku­kois­tuk­seen­sa, ja valo on voit­ta­nut pi­mey­den. Oli­si­ko tämä kaik­ki kau­neus mah­dol­lis­ta il­man Ju­ma­lan an­ta­maa uut­ta kas­vua ja ku­kois­tus­ta?

Luo­mis­työn ih­me ja Jee­suk­sen neit­sees­tä syn­ty­mi­nen ovat jär­jel­le kä­sit­tä­mät­tö­miä ta­pah­tu­mia, mut­ta us­kon kaut­ta nii­hin ta­pah­tu­miin on tur­val­lis­ta luot­taa. Us­kon vas­ta­koh­ta­na ei ole jär­ki, vaan epä­us­ko. Us­kon omis­ta­jak­si Ju­ma­la tah­too vie­lä­kin kut­sua kaik­kia ih­mi­siä.

”Ih­mi­siä me vain olem­me, sa­man­lai­sia kuin te. Me ju­lis­tam­me teil­le hy­vää sa­no­maa ja ke­ho­tam­me tei­tä luo­pu­maan näis­tä tyh­jän­päi­väi­sis­tä ju­ma­lis­ta ja kään­ty­mään elä­vän Ju­ma­lan puo­leen, hä­nen, joka on luo­nut tai­vaan ja maan ja me­ren ja kai­ken, mitä niis­sä on.” (Ap. t. 14:15.)

Us­ko­vai­set ih­mi­set kyl­vä­vät Ju­ma­lan sa­nan sie­men­tä. Työn tar­koi­tuk­se­na on esit­tää kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Epä­us­koi­sel­le ih­mi­sel­le se on ke­ho­tus­ta luo­pua tyh­jän­päi­väi­sis­tä ju­ma­lis­ta, sel­lai­sis­ta, jot­ka ovat nous­seet us­ko­mi­sen es­teik­si, ai­van kuin sei­näk­si ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­lil­le. Täl­lai­sik­si epä­ju­ma­lik­si voi­vat nous­ta esi­mer­kik­si oman ke­hon pal­vo­mi­nen, ra­han ja ih­mis­kun­ni­an pe­räs­sä juok­se­mi­nen ja val­lan ta­voit­te­lu.

Edel­lä mai­nit­tu Raa­ma­tun jae ke­hot­taa ih­mi­siä kään­ty­mään elä­vän Ju­ma­lan puo­leen, et­si­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Ju­ma­lan ar­mo­jär­jes­tys on muut­tu­ma­ton. Hän lä­hes­tyy epä­us­kois­ta ih­mis­tä us­ko­vai­sen ih­mi­sen vä­li­tyk­sel­lä.

Puut­teel­li­si­na ih­mi­si­nä me kyl­väm­me, ja Ju­ma­la an­taa kas­vun. Hän ja­kaa sa­nas­saan tai­vaal­lis­ta ra­vin­toa, elä­män lei­pää ja elä­vää vet­tä.

”Men­nei­den su­ku­pol­vien ai­ka­na hän on sal­li­nut kaik­kien kan­so­jen kul­kea omia tei­tään. Mut­ta sil­ti hän ei ole jät­tä­nyt an­ta­mat­ta to­dis­tus­ta it­ses­tään. Hän on teh­nyt teil­le hy­vää, hän on an­ta­nut vet­tä tai­vaal­ta ja sa­don ajal­laan, hän on ra­vin­nut tei­dät ja täyt­tä­nyt tei­dät ilol­la.” (Ap. t. 14:16–17.)

Ju­ma­la on ri­kas isä. Hän on siu­nan­nut elä­määm­me run­saas­ti lah­joil­laan. Suu­rin lah­ja, mitä hän voi ih­mi­sel­le elä­män ai­ka­na lah­joit­taa, on us­kon lah­ja. Sen on Ju­ma­la an­ta­nut jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le syn­ty­mä­lah­ja­na. ”Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten, äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut. Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen.” (Ps. 139:13–14.)

Ajal­laan Ju­ma­la kor­jaa kyp­sää vil­jaa tai­vaan ko­tiin. Kun us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa las­kea mat­ka­sau­van­sa Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa, hä­nes­tä jää kal­lis to­dis­tus ko­ti­sii­o­niin. Ju­ma­lan luo­mis­työ saa täl­lai­sen ih­mi­sen koh­dal­la täyt­ty­myk­sen.