Jan­ne Mä­ki­nen

”Lo­juu­ko li­pas­tos­sa­si aar­re?” ky­se­lee mai­nos­teks­ti hur­ma­ten kuin pa­rem­paa toi­voa lu­pail­len. ”Pö­lyt­tyy­kö olo­huo­nees­sa­si kul­ta-aar­re?” ti­vaa toi­nen ka­ra­mel­li­kir­jai­min kruu­sail­tu he­rä­te ruu­dul­la. Tun­tuu kul­ta ole­van hin­nois­saan, kun sitä ol­laan val­miit ha­ke­maan lä­hes joka tor­pan nur­kis­ta. Kai sitä nyt jo­kai­nen äly­ää, et­tei kan­na­ta lo­jut­taa tai pö­lyt­tää it­sel­leen vä­hän­kään tar­peet­to­mia esi­nei­tä nur­kis­saan, kun niis­tä täs­sä maa­il­man ti­lan­tees­sa sai­si käy­vän ka­san kan­sal­lis­ta va­lut­taa? ”Myy siis kul­ta­si!”

Sie­lun­vi­hol­li­sen myyn­ti­pu­heet us­ko­vai­sel­le ovat myös tai­dok­kai­ta: ”Ym­mär­täi­sit nyt si­nä­kin luo­pua aar­tees­ta­si! Ei­kö sy­dä­mes­sä­si ole­va us­kon aar­re näy­tä­kin ai­ka pö­lyt­ty­neel­tä. Oli­si­ko ai­ka vaih­taa se ny­ky­maa­il­maan me­noon? Vaik­ka edes pie­nel­tä osin, vaik­ka vain pie­ni pala ker­ral­laan.”

Ko­ti­kul­lan et­si­jät ovat tai­va­via os­to­hou­suis­saan. Hou­kut­te­le­via tar­jouk­sia osaa­vat ker­ta toi­sen­sa jäl­keen huu­taa il­moil­le. Ku­ka­pa ta­val­li­nen kan­sa­lai­nen ei nii­hin tart­tui­si näi­nä haas­ta­vi­na ta­lou­del­li­si­na ai­koi­na? Kul­taa pi­de­tään si­joit­ta­jien tur­va­sa­ta­ma­na epä­var­moi­na ta­lou­del­li­si­na ai­koi­na, kun ei oi­kein us­kal­la luot­taa kiin­teis­tö- tai si­joi­tus­va­ral­li­suu­den kas­vuun tai edes py­sy­vyy­teen. Ris­ki­si­joit­ta­mi­sen maa­il­mas­sa kul­taan sen­tään tun­tuu pys­ty­vän luot­taa ar­von säi­lyt­tä­jä­nä, jo­ten ky­syn­tä ja hin­ta­kin ovat ki­vun­neet kor­ke­al­le.

Ta­lou­del­li­ses­ti ah­taas­sa pai­kas­sa mum­mon kul­tai­sen pe­rin­tö­ko­run myy­mi­nen voi ol­la jär­ke­vää. Mut­ta elä­vän us­kon aar­tees­ta luo­pu­mi­nen ei kos­kaan ole hy­väk­si ih­mi­sel­le, joka on luo­tu tai­vas­ta var­ten.

Us­kon aar­tees­ta luo­pu­mi­nen tie­tää pe­rin­tö­o­sas­ta luo­pu­mis­ta. Pie­ta­rin kir­je roh­kai­see toi­voon, jon­ka Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kuol­leis­ta he­rät­tä­mi­nen an­toi: ”Hä­nel­tä me saam­me pe­rin­nön, joka ei tur­mel­lu, ei tah­raan­nu ei­kä kuih­du. Se on va­rat­tu­na teil­le tai­vais­sa, ja voi­mal­laan Ju­ma­la var­je­lee tei­dät us­kos­sa, niin et­tä te saa­vu­tat­te pe­las­tuk­sen, joka on val­mii­na saa­tet­ta­vak­si il­mi lo­pu­nai­ka­na.” (1. Piet. 1:4–5.) Kir­je ker­too, et­tei mat­kaa us­ko­vai­se­na teh­dä omin voi­min, vaan Ju­ma­lan var­je­luk­ses­sa ja hoi­dos­sa.

Ju­ma­la voi ko­e­tel­la las­taan. Hän ei kos­kaan tah­do kiu­sa­ta las­taan, vaan ve­tää hän­tä lä­hem­mäk­si – ko­et­te­le­muk­sis­sa­kin. ”Kul­ta­kin ko­e­tel­laan tu­les­sa, ja on­han tei­dän us­kon­ne pal­jon ar­vok­kaam­paa kuin ka­to­a­va kul­ta. Ko­et­te­le­muk­sis­sa us­kon­ne to­de­taan ai­dok­si.” (1. Piet. 1:7.)

Raa­mat­tu pu­huu kul­las­ta use­am­mas­sa­kin mer­ki­tyk­ses­sä. Se ku­vas­taa ar­mo­e­van­ke­liu­mia, kun La­o­di­ke­an seu­ra­kun­nan pai­men, joka oli kers­ku­nut ole­van­sa us­kos­saan ri­kas ja mi­tään tar­vit­se­ma­ton, saa nuh­te­lun ja pa­ran­nus­ke­ho­tuk­sen Ju­ma­lal­ta: ”Os­ta mi­nul­ta tu­les­sa puh­dis­tet­tua kul­taa, niin tu­let rik­kaak­si, os­ta val­koi­set vaat­teet ja pue ne yl­le­si, niin hä­pe­äl­li­nen alas­to­muu­te­si peit­tyy, os­ta sil­mä­voi­det­ta ja voi­te­le sil­mä­si, niin näet” (Ilm. 3:18).

Ker­ran mai­nen kul­ta­kin ka­to­aa ja kul­la­nos­ta­jien mai­nos­huu­dot hil­je­ne­vät. Mut­ta Ju­ma­lan ar­mo­lu­pauk­set vie­vät us­ko­jan­sa ker­ran pe­ril­le. Sil­loin ko­et­te­le­muk­set­kin lop­pu­vat ja saa käy­dä Her­ran saa­pu­es­sa tai­vaan rau­haan.