Mika Mu­ta­nen

Kuu­lui­san pi­la­piir­tä­jän Kari Suo­ma­lai­sen par­haak­si va­lit­tu teos on ni­mel­tään Jou­lu­ka­tu. Piir­ros jul­kais­tiin vuon­na 1954, ja se ku­vaa kau­pun­gin ih­mis­tun­gos­ta jou­lun al­la.

Ku­van reu­nas­sa, lä­hes huo­maa­mat­to­ma­na, sei­soo ker­jä­läi­nen käsi ojos­sa ja kat­se koh­ti maa­ta. Ih­mi­set kat­so­vat mies­tä il­ke­äs­ti ja kier­tä­vät hä­net kau­kaa. Tuo ane­li­ja on Jee­sus, kuok­ka­vie­raa­na omis­sa juh­lis­saan. Kuva on niin pu­hut­te­le­va, et­tä sitä kat­sel­les­sa mie­li mur­tuu.

Ku­vas­ta muis­tuu mie­leen oma ko­ke­muk­se­ni jou­lun al­la 2009. Lap­set oli­vat ko­ris­te­le­mas­sa huo­nei­taan ja hain vai­mo­ni kans­sa las­ten toi­vo­mia esi­nei­tä kaa­pis­ta. Kol­me­vuo­ti­aan Lau­rin pyyn­tö yl­lät­ti: hän ha­lu­si yö­pöy­däl­leen Jee­sus-lap­sen. Toi­ve oli niin lii­kut­ta­va, et­tä läh­din seu­raa­van työ­päi­vän jäl­keen et­si­mään Jee­sus-las­ta Ka­jaa­nis­ta. Ta­va­ra­ta­lo oli­kin lat­ti­as­ta kat­toon pul­lol­laan jou­lu­ko­ris­tei­ta: tont­tu­ja, jou­lu­puk­ke­ja, en­ke­lei­tä, kynt­ti­löi­tä ja muu­ta jou­luk­rää­sää – mut­ta Jee­sus­ta siel­lä ei ol­lut. Jat­koin et­si­mis­tä kes­kus­tan liik­keis­tä, tur­haan. Ti­lan­ne oli niin py­säyt­tä­vä, et­tä sil­mii­ni tu­li­vat kyy­ne­leet. Mie­les­sä­ni kai­kui tut­tu jou­lu­lau­lu, jos­sa ky­sy­tään ”Mis­sä on Jee­sus”. Kau­pun­gin liik­keis­tä en Jee­sus­ta löy­tä­nyt, en puis­ta, me­tal­lis­ta, sa­vis­ta, muo­vis­ta tai edes pah­vis­ta Jee­sus­ta. Kun ky­syin Jee­sus­ta myy­jil­tä, he me­ni­vät hil­jai­sik­si. Ky­sy­myk­se­ni kos­ket­ti hei­tä­kin.

Tu­tus­sa jou­lu­lau­lus­sa lau­le­taan: ”Me lah­jat jaam­me run­sa­hat, laps’ – tyh­jät kä­tes iha­nat.” Mi­ten stres­saa­va, le­vo­ton ja ah­dis­ta­va voi jou­lun ai­ka ol­la! Tun­tuu kuin koko juh­lan al­ku­pe­räi­nen mer­ki­tys oli­si kään­ty­nyt pää­la­el­leen. Usein mie­tin­kin, mikä on se il­miö tai voi­ma, joka on tä­män ai­heut­ta­nut. Unoh­tuu­ko Jee­sus-lap­si meil­lä­kin tal­viy­ö­hön kyl­mään han­keen? Kui­ten­kin en­sim­mäi­nen jou­lu oli ää­ret­tö­män vaa­ti­ma­ton ja köy­hä. Jee­sus-lap­si syn­tyi ih­mis­ten tor­ju­ma­na kolk­koon ja pi­me­ään tal­liin. Vaik­ka tal­li ja sei­mi­vuo­de ku­va­taan usein idyl­li­ses­ti, to­del­li­suu­des­sa se oli niin kur­ja paik­ka, et­tei köy­hin­kään äi­ti oli­si ha­lun­nut syn­nyt­tää siel­lä. Sin­ne kui­ten­kin syn­tyi Kris­tus-ku­nin­gas.

Seu­raa­van sun­nun­tain ai­hee­na on Jo­han­nes Kas­ta­ja. Psal­mis­sa lau­su­taan pro­fee­tal­li­set sa­nat: Her­ran edel­lä kul­kee oi­keus, se val­mis­taa tien Her­ral­le (Ps. 85:14). Jo­han­nes Kas­ta­ja oli Kris­tuk­sen edel­lä­kä­vi­jä, tien­rai­vaa­ja. Hä­nen teh­tä­vä­nään oli teh­dä ku­nin­kaal­le tie erä­maa­han: ta­soit­taa kuk­ku­lat ja rot­kot, re­piä kan­not, rai­va­ta ki­vet ja si­lot­taa kuo­pat ja ko­hou­mat. Näi­tä yl­pey­den kuk­ku­loi­ta, mie­len kuop­pia ja it­sek­kyy­den juu­ra­koi­ta ih­mi­set kan­ta­vat sy­dä­mes­sään. Kris­tus tu­lee luok­sem­me kui­ten­kin ta­sais­ta tie­tä pit­kin, tie­tä, jos­ta kaik­ki es­teet on rai­vat­tu pois. Kris­tus syn­tyy vain lap­sen kal­tai­seen sy­dä­meen.

On­nek­si Lau­ri lo­pul­ta sai Jee­sus-lap­sen yö­pöy­däl­leen – se löy­tyi pui­ses­ta sei­mi­a­se­tel­mas­ta. Ja mikä iha­nin­ta: Jee­suk­sel­la on asun­to myös Lau­ri-po­jan sy­dä­mes­sä. Jee­sus kul­kee ker­jä­läi­se­nä ih­mis­ten jou­kos­sa tä­nä­kin jou­lu­na. Otat­han si­nä­kin Kris­tus-lap­sen jou­lu­vie­raak­si?