Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Ju­ma­la esit­ti ot­si­kon ky­sy­myk­sen luo­mil­leen ih­mi­sil­le Aa­da­mil­le ja Ee­val­le pa­ra­tii­sin vii­le­ne­väs­sä il­las­sa. Kaik­ki kau­nis ja hyvä tun­tui tuos­sa het­kes­sä ka­don­neen: pa­ra­tii­sin kau­neus iha­ni­ne he­del­mä­pui­neen, ih­mis­ten ilo ja hä­pe­ä­mät­tö­myys tois­ten­sa seu­ras­sa, Ju­ma­lan heil­le an­ta­ma teh­tä­vä luo­ma­kun­nan vil­je­le­mi­ses­tä ja var­je­le­mi­ses­ta sekä li­sään­ty­mi­ses­tä ja maan täyt­tä­mi­ses­tä.

Äs­kei­sen ilon ja hy­vyy­den ti­lal­le oli tul­lut syyl­li­syys, hä­peä ja pel­ko, toi­nen toi­sen­sa syyt­te­le­mi­nen. Ju­ma­la kui­ten­kin kut­sui tah­ton­sa rik­ko­nei­ta tun­nus­ta­maan te­kon­sa ja sa­mal­la kuu­le­maan ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­naa. Ky­sy­mys ”Mis­sä olet” oli al­ku ju­ma­la­yh­tey­den kor­jaa­mi­seen ja so­vi­tuk­sen sa­nan kuu­le­mi­seen.

Sama ky­sy­mys kuu­luu edel­leen Ju­ma­lan suus­ta hä­nen lä­het­ti­läi­den­sä kaut­ta. Se muis­tut­taa ih­mis­tä poh­ti­maan, on­ko hä­nel­lä rau­ha Ju­ma­lan kans­sa – ovat­ko syn­nit an­teek­si. Aa­dam ja Ee­va sai­vat kuul­la vai­mon sie­me­nes­tä, joka pol­ki­si rik­ki Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan käär­meen pään. Ih­mi­set sai­vat lu­pauk­sen Jee­suk­sen ris­tin­so­vi­tuk­ses­ta ja ylös­nou­se­muk­ses­ta.

Ju­ma­lan ky­sy­mys­tä seu­raa Raa­ma­tun alus­sa toi­nen ky­sy­mys: ”Mis­sä on vel­je­si?”. Se on vel­jes­mur­ha­ker­to­muk­ses­ta, jos­sa Kain tap­poi vel­jen­sä Abe­lin. Kain ei suos­tu­nut Ju­ma­lan pu­hut­te­luun en­nen tätä traa­gis­ta ti­lan­net­ta, vaan teki hir­vit­tä­vän te­kon­sa. Syn­ti tuli ih­mis­ten elä­mään rik­ko­en ikä­vim­mäl­lä ta­val­la yh­tey­den toi­seen ih­mi­seen.

Tämä ker­to­mus ku­vaa sen, et­tä jos ih­mi­nen ei saa jat­ku­vas­ti elää Ju­ma­lan ar­mos­ta ja an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta, syn­ti rik­koo mo­nin ta­voin yh­teyt­tä toi­seen ih­mi­seen, lä­him­mäi­seen. ”Mis­sä on vel­je­si, mis­sä on lä­him­mäi­se­si?” on ky­sy­mys, jon­ka Ju­ma­la esit­tää meil­le ih­mi­sil­le tä­nään­kin. Nämä kak­si ky­sy­mys­tä, ju­ma­la- ja lä­him­mäis­suh­teen hoi­ta­mi­nen, nou­se­vat Raa­ma­tus­sa vah­vas­ti esil­le kym­me­nen käs­kyn lais­sa, rak­kau­den kak­sois­käs­kys­sä ja kul­tai­ses­sa sään­nös­sä.

Syn­nin seu­rauk­set nä­ky­vät mo­nin ta­voin ym­pä­ril­läm­me. Jos­kus ko­deis­sa yh­teys sär­kyy ja rak­kaus rik­kou­tuu, jot­kut kier­tä­vät yh­teis­kun­ta­e­lä­mäs­sä la­ke­ja ja ase­tuk­sia, jot­kut va­leh­te­le­vat jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa, jot­kut pol­ke­vat val­lan­hi­mon so­kai­se­mi­na lä­him­mäis­tä ja kan­sat kär­si­vät so­dan kes­kel­lä.

Ih­mi­si­nä tun­nem­me kaik­ki nämä syn­nin vai­ku­tuk­set it­ses­säm­me. Kui­ten­kin meil­lä on elä­män kes­kel­lä Ju­ma­lan voi­ma an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­nas­sa Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Saam­me iloi­ta ja ko­kea Sii­o­nin lau­lun ru­noi­li­jan ta­voin: ”Nyt kul­jen tääl­lä maa­il­mas­sa, Hen­ke­si oh­jaa, joh­dat­taa. Ko­to­na ker­ran tai­va­has­sa rie­mui­ten kii­tän Ka­rit­saa.” (SL 220:9.)