Pet­ri Luk­ka

Ih­mi­sen elä­mäs­sä voi ol­la ai­ko­ja, jol­loin kaik­ki su­juu hy­vin: on ter­veyt­tä, ys­tä­viä, töi­tä ja tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mat sel­vil­lä. Täl­löin saat­taa us­ko­mi­sen lah­ja him­men­tyä ja on vaa­ra­na tul­la pen­se­äk­si us­kos­sa.

Pen­seä sie­lun­ti­la on ha­lu­ton, vä­lin­pi­tä­mä­tön ja in­no­ton. Huo­maan­ko huo­non taus­ta­mu­sii­kin tai muu­tok­sia ajat­te­lus­sa­ni tai sii­nä, mitä kat­se­len ne­tis­tä? Vie­vät­kö nämä mi­nua kau­em­mak­si Ju­ma­las­ta?

Raa­mat­tu va­roit­taa pen­sey­des­tä: ”Minä tie­dän si­nun te­ko­si: sinä et ole kyl­mä et­kä kuu­ma. Kun­pa oli­sit­kin joko kyl­mä tai kuu­ma!” (Ilm. 3:15.) Us­ko­vai­nen­kin voi tun­tea it­sen­sä in­not­to­mak­si ja kyl­mäk­si. Sil­loin on tär­ke­ää pääs­tä Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon ja lä­hel­le us­ko­nys­tä­viä.

Us­ko on Ju­ma­lan lah­jaa. Se kan­nat­taa pi­tää kirk­kaa­na ja hoi­taa sitä käy­mäl­lä Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa! Jos ei kuu­le Ju­ma­lan sa­naa ja ta­paa rak­kai­ta us­ko­nys­tä­viä, tu­lee en­nen pit­kää vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäk­si ja us­ko lai­me­nee.

On tär­keä juur­rut­taa lap­set Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hoi­toon ja rak­kau­teen käyt­tä­mäl­lä hei­tä Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa, päi­vä­ker­hois­sa, py­hä­kou­luis­sa ja raa­mat­tu­luo­kis­sa? Us­ko­vai­sel­le nuo­rel­le on tär­ke­ää uu­del­la paik­ka­kun­nal­la löy­tää pol­ku Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon ja us­ko­nys­tä­vien seu­raan. Van­hem­mat voi­vat näyt­tää tuon po­lun nuo­rel­le, kun vie­vät hä­nen muut­to­kuor­maan­sa uu­del­le opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le.

Ys­tä­vä­ni jo pe­ril­le pääs­seel­lä isäl­lä oli lah­ja pu­hu­tel­la ja kut­sua ih­mi­siä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Hä­nel­lä oli ta­pa­na muis­taa van­ho­ja ih­mi­siä ja pu­hu­tel­la hei­tä rak­kau­del­la. Kes­kus­te­luis­sa hä­nel­le oli tär­ke­ää ot­taa esil­le us­ko­mi­sen asia: ”Se kun Ju­ma­lan ar­mo kuu­luu meil­le kai­kil­le. Nyt ois ma­hol­li­suus us­koa syn­ti­se­nä kaik­ki an­teek­si. Se on ma­ho­ton ti­lan­ne, kun ih­mi­sel­lä on pit­kään iank­ki­suu­teen läh­tö edes­sä. Me kun oom­me kaik­ki syn­ti­siä. Ois tär­ke­ää, et­tä si­nä­kin kä­sit­tä­sit pa­ran­nuk­sen ar­mon. Se ei tar­vi kuin yk­sin­ker­tai­ses­ti us­koa.”

Kun ih­mi­nen saa us­koa syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, hän pää­see Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si. Tämä us­ko syn­nyt­tää toi­von ja luot­ta­muk­sen. Se joh­dat­taa ker­ran tai­vaan ko­tiin.

Em­me voi ol­la vä­lin­pi­tä­mät­tö­miä tä­män ajan il­mi­ö­tä koh­taan. Hel­pos­ti aja­tel­laan, et­tä mi­tä­pä se mi­nul­le kuu­luu ja ei­kö jo­kai­nen saa ol­la ja toi­mia niin kuin it­se ha­lu­aa. Us­ko­vai­sen teh­tä­vä on ol­la va­lo­na ja suo­la­na täs­sä­kin ajas­sa. ”Te olet­te maan suo­la. Mut­ta jos suo­la me­net­tää ma­kun­sa, mil­lä se saa­daan suo­lai­sek­si? Ei se kel­paa enää mi­hin­kään: se hei­te­tään me­ne­mään, ja ih­mi­set tal­laa­vat sen jal­koi­hin­sa. Te olet­te maa­il­man valo. Ei kau­pun­ki voi py­syä kät­kös­sä, jos se on yl­hääl­lä vuo­rel­la.” (Matt. 5:13, 14.)

Jee­sus an­toi seu­raa­jil­leen teh­tä­vän vie­dä evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa eteen­päin. Teh­tä­vä­nä on myös ra­ken­taa yh­teis­kun­taa ja kirk­koa sii­hen suun­taan, et­tä tu­le­vat­kin su­ku­pol­vet voi­si­vat va­paas­ti us­koa tur­val­li­ses­sa maas­sa.