Erk­ki Jo­en­suu

Ikään­ty­nyt Mel­vin Pir­ness kuun­te­li sy­väl­lis­tä esi­tys­tä luo­mis­ker­to­muk­ses­ta ja di­no­sau­ruk­sis­ta. Sit­ten hän to­te­si: ”Yk­si asia on kui­ten­kin ai­van var­ma. Saam­me ol­la kii­tol­li­sia sii­tä, et­tä di­no­sau­ruk­sia ei ole enää kes­kuu­des­sam­me. Sit­ten on ikui­nen ky­sy­mys, et­tä kum­pi oli en­sin, muna vai kana.” Hän vas­ta­si it­se: ”Kun Ju­ma­la loi lin­nut nel­jän­te­nä päi­vä­nä, on tuo­kin ky­sy­mys sit­ten rat­kais­tu. Raa­mat­tu­han ei puhu mi­tään mu­nan luo­mi­ses­ta.” Hu­mo­ris­ti­sin sa­na­kään­tein hän näin opet­ti, kuin­ka va­kaas­ti saam­me us­koa Ju­ma­lan sa­nan ih­meet to­dek­si.

Kuin­ka sit­ten on hy­vän ja pa­han lai­ta, mis­tä ne ovat tul­leet? Il­mes­tys­kir­ja ker­too, et­tä paha tuli maa­il­maam­me, kun tai­vaas­sa oli sota. So­dan tu­lok­se­na pa­ho­lai­nen en­ke­lei­neen syös­tiin maan pääl­le. ”Nyt on Syyt­tä­jä syös­ty alas, tuo, joka mei­dän Ju­ma­lam­me edes­sä syyt­ti vel­ji­äm­me päi­vin ja öin” (Ilm. 12:10).

On hyvä asia, et­tä pa­ho­lai­nen syös­tiin pois tai­vaas­ta. Oli­si vai­kea iloi­ta mat­kal­la tai­vaa­seen, jos pa­ho­lai­nen oli­si vie­lä siel­lä­kin odot­ta­mas­sa. Tai­vaan ”sii­vous­tal­koot” oli­vat niin pe­rus­teel­li­set, et­tei sin­ne jää­nyt jäl­ke­ä­kään pa­ho­lai­ses­ta ei­kä hä­nen en­ke­leis­tään.

Saam­me­kin iloi­ta, et­tä meil­le on täy­del­li­nen koti tai­vaas­sa: ”Mun ko­ti­ni tai­vaas­sa iha­na on, ja sin­ne jo toi­vo­ni kan­taa” (SL 260). Myös Jee­sus loh­dut­taa omi­aan: ”Äl­köön sy­dä­men­ne ol­ko le­vo­ton. Us­ko­kaa Ju­ma­laan ja us­ko­kaa mi­nuun. Mi­nun Isä­ni ko­dis­sa on mon­ta huo­net­ta – – en­hän minä muu­ten sa­noi­si, et­tä me­nen val­mis­ta­maan teil­le asuin­si­jan. Minä me­nen val­mis­ta­maan teil­le si­jaa, mut­ta tu­len sit­ten ta­kai­sin ja nou­dan tei­dät luok­se­ni, jot­ta sai­sit­te ol­la siel­lä mis­sä minä olen.” (Joh. 14:1–3.)

Kuin­ka sit­ten pär­jääm­me tääl­lä maa­il­mas­sa sie­lun­vi­hol­li­sen ja hä­nen en­ke­leit­ten­sä kans­sa? Ju­ma­la ei jät­tä­nyt mei­tä yk­sin ei­kä maa­il­maam­me sie­lun­vi­hol­li­sen tem­mel­lys­ken­täk­si oman on­nen­sa no­jaan. Ju­ma­la lä­het­ti tän­ne maa­il­maan va­lon ja toi­von, oman Sa­nan­sa, joka tuli li­hak­si hä­nen po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa (1. Moos. 1:3–4; 2. Kor. 4:6; Joh. 1:1). Tai­vaan ja maan Her­ra tuli si­jai­suh­rik­si, et­tei mei­dän tar­vit­se kuol­la vaan saam­me elää. Hän voit­ti puo­les­tam­me pa­han val­lan.

Sie­lun­vi­hol­li­nen tie­tää, et­tä hä­nel­lä on vain vä­hän ai­kaa, ja sik­si se kiu­saa rai­voi­sas­ti Ju­ma­lan lap­sia (Ilm. 12:12). Jee­suk­sen voit­to on kui­ten­kin myös mei­dän voit­tom­me. Mi­nul­le ja si­nul­le on ka­tet­tu yh­tei­nen pöy­tä, ar­mo­alt­ta­ri Her­ra Jee­sus Kris­tus, ai­van vi­hol­lis­ten sil­mien eteen (Ps. 23:5).

Pa­ho­lai­nen ja hä­nen juo­nen­sa voi­te­taan niin kuin en­nen­kin: ”Ka­rit­san veri ja hei­dän to­dis­tuk­sen­sa toi­vat heil­le voi­ton.” (Ilm. 12:11).