Maiju Raunismaa
Maiju Raunismaa
Miksi lestadiolaisperheessä ei saa katsoa televisiota, mutta ruutua sitten tietokoneelta tai puhelimelta saa? Tällaisen kysymyksen saan Instagramissa eräänä syksyisenä aamuna. Jaa-a, vähissä ovat ajatukset heti kysymyksen saatuani suurperheen aamuhärdellin keskellä. Lähetän kysyjälle lyhyen vastauksen jotenkin näin: ”Sisältö siinä ratkaisee. Nyt on hiukan huono tilanne, mutta palaan myöhemmin asiaan.”
Jatketaan lasten kanssa aamutoimia, mutta ajatukset jäävät kysymykseen pyörimään. Miten osaisin selittää järjellä ymmärrettäväksi asian, minkä itse ymmärrän uskon kautta?
Vauvaa nukuttaessa selaan puhelinta. Katson kalenterista ja Wilmasta seuraavan viikon aikatauluja. Laitan pienille seuraavat päivähoitoajat Edlevossa. Ei nykyään oikein selviäisi ilman älypuhelinta tai ainakaan ilman jotakin ruutua ja nettiä, kun kaikki pankkia yms. myöten hoidetaan netissä. Aikoinaan, kun televisio keksittiin, uskovaisten kesken keskusteltiin asiasta ja todettiin, ettei televisio ole sisältönsä vuoksi uskovaisen kodin huonekalu. Mikään ruutu itsessään ei ole syntiä. Nykyään kaikilla on televisio taskussa, puhelimessa ja netin loputtomilta sivustoilta löytyy myös vielä paljon enemmän ja jopa paljon pahempaa ja raaempaakin sisältöä kuin televisiosta, jopa laittomia sisältöjä.
Tähän asiaan liittyen kysymyksen esittäjä teki aika terävästi muotoillun jatkokysymyksen: ”Teinien älypuhelinten käyttöä ja sen sisältöä ei voi valvoa edes ohjelmilla tai ammattilaiset, niin kiinnostaa, miten te ajattelette voivanne vaikuttaa katsottaviin sisältöihin?” Tätä varmaan kaikki vanhemmat miettivätkin, ja käytännössä lähes mahdotontahan se valvominen onkin.
Sovelluksilla voi jonkin verran yrittää rajoittaa ja valvoa lasten puhelimen käyttöä, mutta ei siihen silti mitään aukotonta systeemiä taida olla olemassa. Olen ajatellut, että on erittäin tärkeää keskustella lasten ja nuorten kanssa puhelimen ja muiden laitteiden käytöstä. Mitä on hyvä ja turvallista tehdä ja mitä kannattaa jättää väliin ja miksi. Evankeliumilla hoidettu omatuntohan se loppuviimeksi on, mikä meitä kaikkia auttaa tekemään niitä oikeita valintoja. Ja jos tulee vääriä valintoja, niin omatunto kertoo senkin ja kehottaa parannukseen. Mutta jos omalletunnolle kertyy syntiä, eikä sitä jaksa laittaa pois, omantunnon ääni vähitellen vaimenee. Siksi on tärkeä jaksaa laittaa syntiä pois ja siksi olisi myös hyvä jaksaa nuorillekin siunata evankeliumia, vaikkeivat he osaisi sitä pyytääkään.
Sain vauvan ulos nukkumaan. Pikkupojat rakentavat dubloista paloasemaa. Nostelen likaisia astioita tiskikoneeseen ja mietin alkuperäistä kysymyksen asettelua: miksi ei saa tehdä jotakin, mutta jotakin muuta saa? Ei saa ja saa.. Eihän meillä mitään sääntökirjoja ole, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ei tässä ruutuasiassa, eikä missään muussakaan. On joitakin hyväksi todettuja toimintamalleja, mutta eivät ne ole mikään sääntökirja. Yritän ajatella, miten tätä pystyisi havainnollistamaan kysyjälle. Mieleeni nousee vertauskuva pimeästä metsästä. Saan tiskikoneen pyörimään ja lopulta alan vastailla kysyjälle. Hänen suostumuksellaan kirjoittelen Instan storyyn näitä mielessä pyöriviä hajanaisia ajatuksiani aiheesta muidenkin luettavaksi. Lopuksi kerron mieleeni tulleesta pimeän metsän vertauksesta.
Kuvitellaan edessämme pimeä metsä. Metsän takana on määränpää; uskon kautta näemme määränpään, mutta välissä on pimeä metsä. Metsässä on kuoppia ja puunjuuria, jopa vaarallinen kallion jyrkänne, mutta niitä ei voi pimeässä nähdä. Miten voimme löytää turvallisesti perille? Metsässä kulkee polku, joka vie määränpäähän. Pimeässä sitä polkua ei voi nähdä, mutta onneksi polun varrelle on sytytetty lyhtyjä. Nämä lyhdyt ovat Jumalan sanan (Raamatun) ja Jumalan valtakunnan (uskovaisten ihmisten) neuvoja. Ne ovat näyttämässä, missä menee turvallinen tie.
Mahdollisesti joku kulkija kiertääkin jonkin puun toiselta puolen kuin mistä valaistu polku menee (ajattelee jostakin asiasta vähän laveammin). Ehkä hän kompuroi puun juuriin tai kuoppiin, mutta ehkä myös pääsee vielä palaamaan polulle (joutuu syntiin, saa synnintunnon, pyytää ja saa syntinsä anteeksi).
Vaarana kuitenkin on, että juuri sen puun takana onkin se jyrkänne, mistä putoaa, eikä pääsekään enää polulle takaisin (joutuu syntiin, mutta ei enää saakaan synnintuntoa ja menettää uskon). Siksi kannattaa pysytellä sillä valaistulla polulla, kun sitä kulkien pääsee perille.
Julkaistuani storyt Instagramiin minua jännittää. En ole aikaisemmin tililläni juuri uskonasioita käsitellyt, vaikka usko ja uskovaisen perheen elämä tilillä avoimesti näkyykin. Osasinko oikein asiaa käsitellä vai menikö jokin väärin, unohtuiko jotakin tärkeää? Voiko väärinkäsityksiltä välttyä tai haluaako joku jopa tahallaan väärin käsittää?
Aika pian alkaa tulla reagointeja ja viestejä. Jotkut haluavat kysyä tarkentavia kysymyksiä, moni kiittelee, miten ymmärrettävästi ja havainnollisesti avasin vaikeaa asiaa. Myös alkuperäisen kysymyksen esittäjä laittaa viestiä. Hän kiittelee vastauksesta. Se selvensi häntä kiinnostavaa asiaa ja hän ymmärsi, että koko asia perustuu uskoon, luottamukseen ja omaantuntoon sekä omantunnon hoitamiseen.
Asian myötä saan käydä monia mielenkiintoisia keskusteluja Instassa. Poikkeuksetta keskustelijat ovat asiallisia, vaikka olisivatkin joistakin asioista eri mieltä. Kuin ihmeen kaupalla olen säästynyt haukuilta, vihalta ja solvauksilta, jotka ovat valitettavan yleisiä sosiaalisessa mediassa. Niiden pelossa tämäkin jännitti ja positiivinen kokemus yllätti. Siitäkään huolimatta en halua, että tilistäni tulisi uskonasioiden yleinen keskustelupalsta. Mielestäni on kuitenkin erittäin positiivista, että ihmiset kysyvät, jos joku asia mietityttää ja kiinnostaa, eivätkä jää olettamusten ja urbaanilegendojen varaan. Mielelläni vastaan kysyjille, jos osaan.
Vähissä oli aamulla ajatukset, kun kysymyksen sain, mutta ihmeesti niitä sanoja sitten annettiin. Uskon varaan tässä taas jäädään. Ei taivaaseen päästä tekojen tai tekemättä jättämisen kautta vaan elävällä sydämen uskolla.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Ajankohtaiskirja 2025 ottaa Jumalan sanan pohjalta kantaa moniin aikamme keskusteluissa esille tuleviin kysymyksiin.
Kertomuksia taitekohdista, joissa tehdään elämän suurimpia ratkaisuja: Mihin joukkoon haluan kuulua?