Tais­to Määt­tä

Ih­mi­sel­lä voi ol­la elä­mäs­sä het­kiä, jol­loin kaik­ki näyt­tää ole­van hy­vin. Ter­veys on hyvä, työ tai opis­ke­lu su­juu, ys­tä­viä on ym­pä­ril­lä ja tu­le­vai­suus tun­tuu tur­val­li­sel­ta. Elä­mä hy­myi­lee.

Juu­ri sil­loin us­kon lah­ja voi huo­maa­mat­ta hä­mär­tyä. Tar­vit­sen­ko Ju­ma­laa enää sa­mal­la ta­val­la kuin en­nen? Sy­dän voi käy­dä haa­le­ak­si ja pen­se­äk­si, muut­tua vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäk­si, ka­dot­taa in­nos­tuk­sen­sa ja hil­jal­leen etään­tyä Ju­ma­las­ta.

Ju­ma­la lä­hes­tyy ih­mis­tä sa­nan­sa kaut­ta, koh­taa ih­mi­sen Raa­ma­tun, saar­nan ja evan­ke­liu­min vä­li­tyk­sel­lä. Tämä sa­no­ma kut­suu ih­mis­tä pa­ran­nuk­seen, tar­jo­aa an­teek­si­an­toa. Se on väy­lä ko­kea Ju­ma­lan läs­nä­o­lo ja hoi­to. Jee­sus it­se lä­hes­tyi La­o­di­ke­an seu­ra­kun­nan en­ke­liä: ”Näin sa­noo Aa­men, us­kol­li­nen ja luo­tet­ta­va to­dis­ta­ja, Ju­ma­lan luo­ma­kun­nan al­ku” (Ilm. 3:14).

Haa­leus ei ole ää­ne­käs­tä ka­pi­naa. Se saat­taa nä­kyä si­ten, et­tei Ju­ma­lan sana enää kos­ke­ta, tu­lee toi­meen il­man Ju­ma­laa, ru­kous on eh­kä jää­nyt kii­reen al­le ja sy­dän täyt­tyy muis­ta ää­nis­tä ja mie­les­täm­me tär­ke­äm­mis­tä asi­ois­ta. Huo­maam­me­ko elä­mäs­säm­me näi­tä asi­oi­ta, jot­ka vie­vät mei­tä vä­hi­tel­len kau­em­mak­si Ju­ma­las­ta? Raa­mat­tu va­roit­taa täs­tä lem­pe­äs­ti, mut­ta sa­mal­la va­ka­vas­ti: ”Minä tie­dän si­nun te­ko­si: sinä et ole kyl­mä et­kä kuu­ma. Kun­pa oli­sit­kin joko kyl­mä tai kuu­ma!” (Ilm. 3:15.)

Il­mes­tys­kir­jan La­o­di­ke­an seu­ra­kun­nan en­ke­lil­le osoi­tet­tu kir­je py­säyt­tää yhä. Ul­koi­ses­ti kaik­ki näyt­ti seu­ra­kun­nas­sa ole­van hy­vin. Juu­ri sik­si Jee­suk­sen sa­nat osui­vat: ”Sinä kers­kut, et­tä olet ri­kas, en­tis­tä­kin va­rak­kaam­pi, et­kä tar­vit­se enää mi­tään” (Ilm. 3:15). Hän ei puhu ajal­li­ses­ta omai­suu­des­ta, vaan sy­dä­men ti­las­ta. To­del­li­nen rik­kaus löy­tyy sii­tä, et­tä saa tun­tea Ju­ma­lan ar­mon ja syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen. Sik­si Jee­suk­sen kut­su on yhä sama: ”Teh­kää pa­ran­nus ja us­ko­kaa evan­ke­liu­mi” (Mark. 1:15).

Jee­sus nä­kee ih­mi­sen sy­dä­meen. Hän pal­jas­taa to­del­li­sen köy­hyy­den. Vas­ta sil­loin, kun ih­mi­nen tun­nus­taa tar­vit­se­van­sa Ju­ma­laa, hän voi vas­taa­not­taa sen rik­kau­den, jon­ka Ju­ma­la ha­lu­aa an­taa: ar­mon, an­teek­si­an­ta­muk­sen ja uu­den elä­män. Ju­ma­la tah­too täl­lä­kin ajal­la ol­la rak­kau­des­saan lä­hes­ty­mäs­sä ih­mis­tä, joka tur­vau­tuu omiin te­koi­hin ja an­si­oi­hin. Raa­ma­tus­sa tuo­daan esil­le se, mis­tä kaik­ki hyvä kum­pu­aa elä­määm­me: ”Jo­kai­nen hyvä an­ti ja jo­kai­nen täy­del­li­nen lah­ja tu­lee yl­hääl­tä” (Jaak. 1:17).

On kui­ten­kin loh­dul­lis­ta, et­tei Raa­mat­tu kau­nis­te­le us­ko­van­kaan elä­mää. Us­ko­vai­nen­kin voi ol­la vä­sy­nyt, kyl­mä ja in­not­to­man tun­tui­nen. Toi­vot­ta­vas­ti tie ei vie sil­loin pois Ju­ma­lan luo­ta, vaan lä­hem­mäs hän­tä. Tär­ke­ää on läh­teä sa­nan­kuu­loon ja us­ko­nys­tä­vien yh­tey­teen. Us­ko on Ju­ma­lan lah­ja, ja lah­jaa hoi­de­taan rak­kau­del­la, yh­des­sä kul­kien.

La­o­di­ke­an seu­ra­kun­nan en­ke­lin Jee­suk­sel­ta saa­man sa­no­man eh­kä kos­ket­ta­vin sävy on rak­kaus: ”Kaik­kia, joi­ta ra­kas­tan, minä nuh­te­len ja ku­ri­tan” (Ilm. 3:19). Ju­ma­la ei nuh­te­le hy­lä­täk­seen, vaan sik­si, et­tä vä­lit­tää. Hä­nen kut­sun­sa on lem­peä: luo­vu pen­sey­des­tä, tee pa­ran­nus ja pa­laa elä­vään yh­tey­teen hä­nen kans­saan. Jee­sus an­toi omil­leen teh­tä­vän vie­dä evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa eteen­päin ja ke­hot­taa pa­ran­nuk­seen.