Pasi Kur­ki­nen

Vil­le Suu­ta­ri (1902–1988) on ky­sy­nyt usein saar­na­tes­saan ot­si­kon ky­sy­myk­sen. Hä­nes­tä ja mo­nis­ta muis­ta edes­men­neis­tä rak­kais­ta sa­nan­pal­ve­li­jois­ta ker­ro­taan kir­jas­sa Her­ran työ­mie­hiä (SRK, 2020).

Ky­sy­myk­sen si­säl­lös­sä nä­kyy, mil­lai­nen seu­ra­kun­nan ja pai­me­nen suh­de tu­li­si ol­la. Mo­lem­mat elä­vät sa­mas­ta evan­ke­liu­mis­ta, ja Ju­ma­lan vai­kut­ta­ma rak­kaus val­lit­see hei­dän vä­lil­lään.

Pei­la­taan­pa tuo­ta ky­sy­mys­tä Pie­ta­rin kir­jeen sa­noi­hin: ”Kait­kaa sitä lau­maa, jon­ka Ju­ma­la on teil­le us­ko­nut, äl­kää pa­kos­ta, vaan va­paa­eh­toi­ses­ti, Ju­ma­lan tah­don mu­kaan, äl­kää myös­kään al­hai­ses­ta voi­ton­hi­mos­ta, vaan sy­dä­men­ne ha­lus­ta. Äl­kää her­roi­na val­lit­ko nii­tä, jot­ka tei­dän osal­len­ne ovat tul­leet, vaan ol­kaa lau­man­ne esi­ku­va­na.” (1. Piet. 5:2–3.)

Näis­sä pu­hu­taan sa­maa kiel­tä. Pie­ta­rin ke­hot­ta­es­sa ole­maan lau­man esi­ku­va­na hän poh­jim­mil­taan neu­voo huo­leh­ti­maan en­sin omas­ta us­ko­ne­lä­mäs­tä. Jos seu­ra­kun­nan pai­me­nel­ta puut­tui­si rak­kaus, us­kon he­del­mä, hän­kin oli­si vain ku­mi­se­va vas­ki tai he­li­se­vä sym­baa­li (1. Kor. 13:1).

Pie­ta­ri­kin sai kuul­la Jee­suk­sen ky­sy­myk­set: ”Olen­ko minä si­nul­le ra­kas?” (Joh. 21:15–17.) Sit­ten hän sai ke­ho­tuk­sen läh­teä ruok­ki­maan ja kait­se­maan Her­ran lau­maa.

Jee­sus sa­noi, et­tä lam­paat tun­te­vat pai­me­nen­sa, Hy­vän Pai­me­nen, ää­nen (Joh. 10:4). Seu­ra­pen­kis­sä saa iloi­ta, kun kuu­lee ja tun­tee tuon tu­tun ää­nen. Sen voi tun­tea myös kah­den­kes­ki­ses­sä kes­kus­te­lus­sa toi­sen us­ko­vai­sen kans­sa.

Jee­suk­sen mu­kaan lam­paat ei­vät seu­raa vie­ras­ta ään­tä. Pai­me­nel­la on vas­tuu it­ses­tään ja lau­mas­ta, ja lam­pail­la sii­tä, et­tei­vät läh­de seu­raa­maan vää­rää pai­men­ta.

Paa­va­li pyy­si kir­jees­sään: ”Ru­koil­kaa myös mi­nun puo­les­ta­ni, et­tä mi­nul­le an­net­tai­siin oi­ke­at sa­nat suu­hun, kun ryh­dyn pu­hu­maan, ja et­tä voi­sin roh­ke­as­ti ju­lis­taa evan­ke­liu­min sa­lai­suut­ta” (Ef. 6:19).

Sa­nan­pal­ve­li­joi­den puo­les­ta saa ru­koil­la si­tä­kin, et­tä he jak­sa­vat ol­la kuu­li­ai­sia – niin kut­sul­le, kut­su­jal­le kuin lah­joil­leen­kin.

Paa­va­li ke­hot­taa kaik­kia us­ko­vai­sia ta­voit­te­le­maan sa­man­lais­ta miel­tä kuin Jee­suk­sel­la oli: ”Liit­tä­köön tei­tä toi­siin­ne rak­kaus, sopu ja sama mie­li. Äl­kää teh­kö mi­tään it­sek­kyy­des­tä tai tur­ha­mai­suu­des­ta, vaan ol­kaa nöy­riä ja pi­tä­kää ku­kin tois­ta pa­rem­pa­na kuin it­se­än­ne. Äl­kää ta­voi­tel­ko vain omaa etu­an­ne vaan myös mui­den pa­ras­ta.” (Fil. 2:2–5.)

Ajat­te­len niin, et­tä myös­kään Pie­ta­rin kir­jeen sa­nat ei­vät ole vain pu­hu­jil­le. Ne ovat py­hä­kou­lun ja raa­mat­tu­luo­kan opet­ta­jil­le, päi­vä­ker­hon oh­jaa­jil­le, isil­le ja äi­deil­le.

Sa­no­taan, et­tä koti on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta pie­nois­koos­sa. Olem­me­ko on­nis­tu­neet ko­to­na ole­maan esi­ku­va­na? Paa­va­lin ta­voin jou­dum­me to­te­a­maan, et­ten tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do (Room. 7:19).

Vaik­ka Ju­ma­lan lap­ses­sa nä­ky­vät myös us­kon he­del­mät, esi­ku­val­li­suus tai­taa poh­jim­mil­taan ol­la sitä, et­tä kil­voit­te­lee Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa, syn­nit an­teek­si us­ko­en. Us­ko­mi­seen se jää.

”Au­ta, Jee­sus, et­tä as­ke­leem­me ker­too, mitä mat­kaa tääl­lä teem­me. Au­ta, et­tä tiem­me, va­lin­tam­me ker­too, min­kä aar­teen omis­tam­me.

Kii­tos, et­tä saam­me omi­na­si pu­hua myös muil­le ar­mos­ta­si. Au­ta, Jee­sus, et­tä toi­si­am­me iloon kut­sum­me ja ra­kas­tam­me.” (SL 194:1, 4.)