Jaakko Koskelo
Jaakko Koskelo
Erkki Joensuu
– Harmittaako vielä, etten lähde tällä kertaa mukaan, oli vaimoni kysynyt matkalla lentokentälle. Hyvästelimme toisiammePhoenixin terminaalin jalkakäytävällä. Kaipasin häntä mukaan seuramatkalle Kaliforniaan, mutta hän halusi äitileirille viikonloppuna. Pikkupojatkin pääsisivät ystävien mökille vuoristoon.
Siunasimme toisiamme. Vaimo lähti ajamaan äitileirille, ja minä vedin matkalaukkuani kohti lähtöselvitystä. Meillä molemmilla oli mukana evankeliumin siunaus, kappale taivasta maan päällä. Sellaista, mitä sydämeni kaipasi. Tuntui turvalliselta.
Matkasuunnitelmani oli muuttunut. Florence -nimiseltä henkilöltä oli tullut viesti, että hän odottaisi vierailua palvelutalolle huoneeseen 316. Ajaisinkin lentokentältä kahden tunnin matkan toiseen suuntaan. En tuntenut kaupunkia enkä Florencea. Minulle oli kerrottu, että hän on yli 70-vuotias yksin asuva nainen. Mietin edellisenä iltana hotellihuoneessa, mitä hänelle sanoisin, mitä hänen sydämensä kaipaa.
Florence oli pirteä ja kertoili paljon. Välillä häntä itketti. Elämä oli kolhinut ja oli paljon kipuja. Myös Caroline oli huoneessa mukanaan laulukirja, joka oli lahja vanhukselle.
– Minä haluan luottaa Jumalaan. Elämä menee Jumalan suunnitelman mukaisesti, mutta haluaisin kuitenkin päästä jo taivaan kotiin, Florence kuvasi.
Hartauksen aihe Emmauksen tien kulkijoista kosketti meitä kaikkia. Eläväksi tullut Jumalan sana, Vapahtajamme Jeesus, on aina matkassamme ja siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuvat. Saimme sydäntemme kaipaamaa lohdutusta.
Illalla hotellissa luin Raamatusta tämän Matkaevään pohjaksi annetusta aiheesta. Kerrotaan, että Job oli menettänyt perheensä, rikkautensa ja terveytensä. Myös hänen läheisimmät ystävänsä hylkäsivät hänet: ”Omat veljeni ovat jättäneet minut yksin, ystäväni ovat minusta vieraantuneet. – – Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut.” (Job. 19:13, 19.)
Mieleeni tuli myös joululaulu, jota olin kuunnellut tutun tenorin laulamana. Laulussa kerrotaan lohduttavasti siitä, että vaikka yhteys maailmaan katkeaa, ystävät jättävät ja hylkäävät, hän, Immanuel, on kuitenkin ystäväni ja tahtoo auttaa minua.
Laulun sanat koskettivat. Ajattelin kaipauksella lapsuudenystäviä, työkavereita ja sukulaisia.
Muistelin tapaamista Florencen kanssa. Olin lohduttanut häntä kertomalla, että vielä tänään taivaallista iloa, rauhaa ja vapautta himmentävät koettelemukset ja epäilykset. Kerran vajaa kuitenkin lakkaa ja täydellisyys alkaa (1. Kor. 13:10). Yhdessä Jobin kanssa meillä on henkilökohtainen toivo, että sitten taivaassa saan täydellisesti ”nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job. 19:26-27.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys