Ju­ma­lan voi­ma nä­kyy eri­tyi­ses­ti luo­mi­ses­sa. Ju­ma­la kat­se­li luo­mis­työn­sä tu­lok­sia ja näki, et­tä se kaik­ki oli hy­vää. Ju­ma­la on an­ta­nut ih­mi­sil­le kau­niin maan, kaik­ki sen pie­net ja suu­ret ih­meet: jär­vet, vuo­ret, eläi­met ja kas­vit.

Luon­to muis­tut­taa sii­tä, mi­ten hy­vän työn Luo­ja on niis­sä teh­nyt. Muo­van­nut tyh­jäs­tä, alus­ta lop­puun, vir­heet­tö­min tu­lok­sin. ”Alus­sa loi Ju­ma­la tai­vaan ja maan. Maa oli au­tio ja tyh­jä, pi­meys peit­ti sy­vyy­det, ja Ju­ma­lan hen­ki liik­kui vet­ten yl­lä.” (1. Moos. 1–2.)

Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­le on tal­len­net­tu Ju­ma­lan luo­mis­työ ja sa­mal­la se, kuin­ka Ju­ma­lan tah­to on myös vas­tuut­taa luo­man­sa ih­mi­nen vil­je­le­mään ja var­je­le­maan luon­toa.

Raa­ma­tun ker­to­mus luo­mis­työs­tä on ”Ker­to­mus sii­tä, kuin­ka tai­vas ja maa sai­vat al­kun­sa sil­loin kun ne luo­tiin. Sii­hen ai­kaan, kun Her­ra Ju­ma­la teki maan ja tai­vaan, ei maan pääl­lä ol­lut vie­lä yh­tään pen­sas­ta ei­kä edes ruo­ho ol­lut nous­sut esiin, sil­lä Her­ra Ju­ma­la ei ol­lut an­ta­nut sa­teen kas­tel­la maa­ta ei­kä ih­mis­tä vie­lä ol­lut maa­ta vil­je­le­mäs­sä.” (1. Moos. 2. 4–5.)

Voi­ma­va­ra ja ilon­tuo­ja

Ih­mi­nen saa käyt­tää luon­non­va­ro­ja elääk­seen, mut­ta sa­mal­la hä­nen tu­li­si suo­jel­la luon­toa ja ym­pä­ris­töä. Elä­mä on täyn­nä Luo­jan ih­mei­tä: luon­to, lä­hei­set, tuok­sut, vä­rit ja ai­van kaik­ki. On hyvä aja­tel­la myös omaa jäl­ki­kas­vu­aan; min­kä­lai­sen eli­nym­pä­ris­tön ha­lu­aa heil­le jät­tää?

Luon­to on ih­mi­sel­le suu­ri voi­ma­va­ra: se rau­hoit­taa ja an­taa mie­len­mai­se­maan ai­van uut­ta nä­kö­kul­maa ar­jen kii­rei­den kes­kel­lä. Maan­vil­je­li­jä nä­kee lä­hel­tä, kuin­ka vil­jel­ty maa an­taa kas­vun ja sa­don. Hän pää­see nä­ke­mään to­dek­si luon­non rik­kau­den.

Ny­ky­ai­ka nos­taa voi­mak­kaas­ti esil­le il­mas­toon liit­ty­viä ky­sy­myk­siä ja huo­lia. Yk­si suu­rim­mis­ta huo­le­nai­heis­ta näyt­tää ole­van il­mas­ton kan­to­ky­ky ja luon­non saas­tu­mi­nen. On ar­vo­kas­ta, et­tä pu­hu­taan luon­toon ja il­mas­toon liit­ty­vis­tä asi­ois­ta, sil­lä ne ovat suur­ta Ju­ma­lan lah­jaa.

Luon­non ti­las­ta ei kan­na­ta ah­dis­tua lii­kaa, kun jo­kai­nen omal­ta koh­dal­taan huo­leh­tii luon­nos­ta ja kes­tä­väs­tä ku­lu­tuk­ses­ta. Ju­ma­la loi luon­non meil­le ilok­si, ei on­gel­mak­si. Ju­ma­la on näh­nyt hy­väk­si, et­tä ih­mi­nen pi­tää vas­tuul­li­ses­ti huol­ta luon­nos­ta.

Ju­ma­lan kä­sis­sä kaik­ki

Luon­non he­rää­mi­nen tal­ven unes­ta ja ke­sän tuo­ma vih­reys tuo ai­na uu­des­taan lä­hel­le sen, kuin­ka suu­ret ja ih­meel­li­set tai­vaal­li­sen Isän ai­voi­tuk­set ovat. Suo­mes­sa asuk­kaat saa­vat naut­tia puh­tais­ta jär­vis­tä, hiih­tää val­koi­sil­la han­gil­la ja hen­git­tää rai­kas­ta il­maa.

Kun ih­mi­nen tie­dos­taa lah­jan ar­von ja vas­tuun­sa, hän tah­too toi­mia Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. Myös us­kon lah­ja on jo­kai­sel­le oma­koh­tai­nen, ja sitä kan­nat­taa hoi­taa niin, et­tä pää­see ker­ran tai­vaan ko­tiin.

Ju­ma­la val­mis­ti Po­jas­saan ih­mi­sil­le tien sin­ne, mis­sä kaik­ki on täy­del­lis­tä, mis­sä ih­mi­nen ei enää omil­la toi­mil­laan saas­tu­ta. Näis­sä­kin asi­ois­sa voi luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Ju­ma­lan kä­sis­sä on kaik­ki ei­kä mi­tään ta­pah­du hä­nen tie­tä­mät­tään.

Teks­ti: Tuo­mo Kel­lo­kos­ki

Ku­vi­tus­ku­va: Erk­ki Ala­saa­re­la

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 19.6.2019