Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on lah­jo­ja. Ne ovat Ju­ma­lan an­ta­mia tai­to­ja, luon­teen­piir­tei­tä tai vaik­ka­pa tapa suh­tau­tua elä­mään. Ju­ma­lan lah­jo­jen run­saut­ta ei ai­na edes tun­nis­ta. Näi­tä lah­jo­ja ei tar­vit­se vä­hä­tel­lä tai pii­lo­tel­la. Usein on niin, et­tä toi­set nä­ke­vät lah­jat pa­rem­min kuin lah­jo­jen omis­ta­ja it­se. Kaik­ki lah­jam­me ovat Ju­ma­lal­ta, Luo­jal­tam­me. Kii­tol­li­suus lah­jois­ta kuu­luu hä­nel­le.

Hen­ki­lö­koh­tai­sia lah­jo­jaan voi käyt­tää mo­nin ta­voin. Nii­den avul­la voi pal­vel­la lä­him­mäis­tä, to­teut­taa unel­mi­aan ja pal­vel­la isän­maa­ta. Ju­ma­lan lah­jaa on esi­mer­kik­si kiin­nos­tus luon­toon, halu opis­kel­la jo­tain tie­tee­na­laa tai kä­den tai­to ra­ken­taa ja val­mis­taa esi­nei­tä eri ma­te­ri­aa­leis­ta. Hil­jai­nen ja int­ro­vert­ti per­soo­nal­li­suus on Ju­ma­lan lah­ja­na ai­van yh­tä ar­vo­kas kuin pu­he­li­as ja ulos­päin suun­tau­tu­nut luon­ne.

Joku saat­taa kes­kit­tyä lah­jo­jen­sa avul­la ke­rää­mään kun­ni­aa ja me­nes­tys­tä it­sel­leen. Raa­mat­tu ke­hot­taa kui­ten­kin käyt­tä­mään lah­jo­ja lä­him­mäi­sen hy­väk­si: ”Pal­vel­kaa ku­kin tois­tan­ne sil­lä ar­mo­lah­jal­la, jon­ka olet­te saa­neet, Ju­ma­lan mo­ni­nai­sen ar­mon hy­vi­nä hal­ti­joi­na” (1. Piet. 4:10).

Ih­mi­nen saat­taa ko­kea, et­tä hä­nel­lä on vä­hän lah­jo­ja tai nii­tä ei tar­vi­ta. Eh­kä hä­nen lah­jo­jaan tar­vi­taan­kin jos­sain eri­tyi­sen vaa­ti­vas­sa ti­lan­tees­sa. On­net­to­muu­teen jou­dut­ta­es­sa on val­ta­van suu­ri lah­ja, jos lä­hel­lä on ih­mi­nen, joka osaa toi­mia rau­hal­li­ses­ti ja har­ki­tus­ti pai­neen al­la. Pit­kän ja poik­keuk­sel­li­sen ras­kaan pan­de­mia-ajan ku­lu­es­sa nou­see ar­voon­sa sel­lai­nen ys­tä­vä, joka osaa kat­soa kau­em­mak­si, luo­da us­koa tu­le­vai­suu­teen ja roh­kais­ta luot­ta­maan Ju­ma­lan lu­pauk­siin. Paa­va­li ke­hot­ti käyt­tä­mään täl­lai­sia lah­jo­ja: ”Pal­ve­lu­teh­tä­vän saa­nut pal­vel­koon, ope­tus­teh­tä­vän saa­nut opet­ta­koon, roh­kai­se­mi­sen lah­jan saa­nut roh­kais­koon” (Room. 12:7–8).

Us­ko­vai­sen elä­mään lä­hei­ses­ti liit­ty­väs­sä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä on tär­ke­ää käyt­tää lah­jo­jaan Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nan ra­ken­ta­mi­seen. Tuol­loin lah­jat ovat par­haas­sa mah­dol­li­ses­sa käy­tös­sä. Seu­ra­kun­taa ra­ken­ta­vat en­nen muu­ta Py­hän Hen­gen an­ta­mat ar­mo­lah­jat, ku­ten pro­fe­toi­mi­nen, opet­ta­mi­nen, lau­lu, ru­koi­le­mi­nen ja kie­lil­lä pu­hu­mi­nen (1. Kor. 14). Työs­sä tar­vi­taan myös käy­tän­nöl­li­siä lah­jo­ja, jot­ta voi­daan ko­koon­tua sa­nan ää­reen.

Suu­rin lah­ja, jon­ka Ju­ma­la on ih­mis­kun­nal­le an­ta­nut, on Va­pah­ta­jam­me val­mis­ta­ma lu­nas­tus- ja so­vi­tus­työ. Tä­män lah­jan kaut­ta ih­mi­nen saa­vut­taa ian­kaik­ki­sen elä­män tai­vaas­sa. Ajal­li­set lah­jat jää­vät ker­ran tän­ne, mut­ta us­ko Jee­suk­sen tuo pe­las­tuk­sen. Täl­lai­ses­ta lah­jas­ta kan­nat­taa pi­tää kiin­ni Ju­ma­lan voi­man avul­la.