Raa­ma­tul­li­nen us­ko on ih­mi­sel­le edel­leen elin­tär­keä. Il­man us­koa on mah­do­ton kel­va­ta Ju­ma­lal­le (Hepr. 11:6).

Tien ian­kaik­ki­seen elä­mään avaa­va us­ko syn­tyy Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­no­man kuu­los­sa. Sik­si elä­män suu­rin aar­re kris­ti­tyl­le on­kin ”Ju­ma­lan kun­ni­an ja ar­mon kaik­kein py­hin evan­ke­liu­mi”.

Lan­gen­neen ih­mi­sen lu­nas­tus ja so­vi­tus on vaa­ti­nut kaik­kein suu­rim­man uh­rin: Ju­ma­lan Poi­ka on täy­sin luo­pu­nut kai­kes­ta omas­taan, an­ta­nut meil­le kaik­ken­sa jät­tä­mät­tä mi­tään it­sel­leen (Iso Ka­te­kis­mus).

Elä­vä us­ko kan­taa Hen­gen he­del­miä (Gal. 5:22).

Ju­ma­lan rak­kau­den koh­teek­si tu­le­mi­nen an­taa ha­lun ja voi­mia pal­vel­la Ju­ma­laa ja lä­him­mäis­tä. Us­ko ei jätä kris­tit­tyä toi­met­to­mak­si, sil­lä Ju­ma­lan rak­kaus avaa sil­mät nä­ke­mään avun ja tuen tar­pees­sa ole­van lä­him­mäi­sen.

Kris­tit­ty elää Kris­tuk­sel­le ja lä­him­mäi­sel­le, Kris­tuk­sel­le us­kos­sa ja lä­him­mäi­sel­le rak­kau­des­sa (Mart­ti Lut­her).

Raa­mat­tu ja his­to­ria opet­ta­vat, mitä Ju­ma­lan rak­kaus saa ai­kaan. Rak­kaus ei las­kel­moi, ei ar­vi­oi, mitä ih­mi­nen on it­se saa­mas­sa vas­ta­vuo­roi­suus­pe­ri­aat­teen mu­kai­ses­ti.

Rak­kau­den te­ko­jen pe­rus­tee­na ei ole hy­vän ih­mi­sen mai­ne tai kun­nia. Nii­tä ei ti­las­toi­da.

Paa­va­li il­mai­si kris­til­li­sen di­a­ko­ni­a­työn pe­ri­aat­teen: ”An­ta­koon ku­kin niin kuin hä­nen sy­dä­men­sä vaa­tii, ei sur­keil­len ei­kä pa­kos­ta; sil­lä ilois­ta an­ta­jaa Ju­ma­la ra­kas­taa” (2. Kor. 9:7).

Uh­rauk­set lä­him­mäis­ten hy­väk­si ja evan­ke­liu­min työ­hön saa­vat ai­kaan pal­jon, kun Ju­ma­la an­taa siu­nauk­sen­sa.

Kris­ti­nop­pi ki­teyt­tää koko kris­ti­tyn elä­män sa­noi­hin: Kun Ju­ma­la ar­mos­ta an­taa meil­le syn­nit an­teek­si, se syn­nyt­tää sy­dä­mis­säm­me rak­kaut­ta, kii­tol­li­suut­ta ja us­kon­kuu­li­ai­suut­ta. Nämä saat­ta­vat mei­dät pal­ve­le­maan Ju­ma­laa ja lä­him­mäi­si­äm­me (KO 1948: 85).

Raa­mat­tu ker­too ti­lan­teis­ta, jois­sa kris­ti­tyt ovat ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la py­säh­ty­neet kes­kus­te­le­maan sii­tä, mi­ten avun tar­pees­sa ole­via voi­tai­siin tu­kea. Täs­tä esi­merk­ki­nä on Apos­to­lien te­ko­jen ku­vaus, jos­sa al­ku­seu­ra­kun­nan di­a­ko­ni­a­työ­tä suun­ni­tel­tiin ja jär­jes­tel­tiin (Apt. 6: 1–4).

Lä­him­mäi­sen pal­ve­le­mi­nen nou­see raa­ma­tul­li­ses­ta ih­mis­kä­si­tyk­ses­tä ja vas­tuus­ta, jo­hon kuu­lu­vat hen­ki­sen, hen­gel­li­sen ja ai­neel­li­sen tuen ulot­tu­vuu­det.

Jee­sus, joka ei tul­lut pal­vel­ta­vak­si, vaan pal­ve­le­maan, vah­vis­ti rak­kau­den kak­sois­käs­kyn (Matt. 22: 37–39). Hän opet­ti esi­mer­kil­lään, mi­ten mei­dän tu­li­si koh­da­ta lä­him­mäi­sem­me. Ar­vok­kain pal­ve­lu­teh­tä­vä on evan­ke­liu­min esil­lä pi­tä­mi­nen.

On tär­keä muis­taa, et­tä osal­li­si­na Kris­tuk­sen rak­kau­des­ta voim­me vas­ta­ta lä­him­mäi­sem­me sy­vim­pään kai­pauk­seen, ky­sy­myk­seen sii­tä, mi­ten ih­mi­nen voi va­pau­tua syyl­li­syy­des­tään ja pe­riä ian­kaik­ki­sen elä­män.

Ju­ha­ni Liuk­ko­nen

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 20.6.2018