Osa ih­mi­sis­tä on luon­to­jaan hy­vä­sy­dä­mi­siä: va­loi­sia, hie­no­tun­tei­sia ja aut­ta­vai­sia. Hy­vät omi­nai­suu­det ovat tar­peen työ- ja yk­si­tyi­se­lä­mäs­sä. Ny­ky­ään jopa kou­lu­tus­ten avul­la har­joi­tel­laan tai­to­ja, joi­den avul­la elä­mä su­jui­si ja voi­mat riit­täi­si­vät.

On vai­kea kä­sit­tää, et­tä se, mitä mo­nes­ti pi­däm­me ar­vos­tet­ta­va­na, ei ole tär­kein­tä ian­kaik­ki­sen elä­män nä­kö­kul­mas­ta. Raa­ma­tus­sa ku­va­taan ih­mi­sen sy­dä­men ti­laa py­säh­dyt­tä­väs­ti voi­mak­kaan kie­li­ku­van avul­la: ”Minä otan tei­dän rin­nas­tan­ne ki­vi­sy­dä­men pois ja an­nan ti­lal­le elä­vän sy­dä­men” (Hes. 36:26–27). Ki­vi­nen sy­dän – läm­min­hen­ki­sel­lä, par­haan­sa yrit­tä­väl­lä ih­mi­sel­lä? Raa­ma­tun mu­kaan vain Ju­ma­la voi an­taa elä­vän sy­dä­men. Toi­mi­ja­na, elä­män suun­nan muut­ta­ja­na, ei ole ih­mi­nen, vaan pe­las­tus on Ju­ma­lan lah­ja (Ef. 2:8–9). Se ei pe­rus­tu saa­vu­tuk­siin, jois­ta ih­mi­nen voi­si ol­la it­seen­sä tyy­ty­väi­nen.

Jo­kai­nen on syn­ti­nen te­ko­ja, sa­no­ja ja aja­tuk­sia myö­ten. Syn­nit sär­ke­vät suh­teen Ju­ma­laan ja lä­him­mäi­siin. Suu­rin syn­ti on epä­us­ko: se et­tei us­ko Ju­ma­laan (Joh. 16:7–9). Jos ih­mi­nen on hy­län­nyt kas­teen lii­ton ei­kä elä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa Py­hän Hen­gen hoi­dos­sa, sy­dän ko­vet­tuu ja epä­us­ko saa val­lan. Ju­ma­la ei ole kui­ten­kaan jät­tä­nyt ih­mi­siä sel­vi­ä­mään yk­sin syn­nis­tä ja syyl­li­syy­des­tä. Hän ha­lu­ai­si an­taa jo­kai­sel­le ian­kaik­ki­sen elä­män ja us­kon kaut­ta hy­vän elä­män. Hän lä­hes­tyy, kut­suu ja he­rät­tää oman­tun­non ja voi osoit­taa elä­män suun­nan vää­räk­si sekä hei­kol­le et­tä kaik­kein hy­vä­luon­toi­sim­mal­le.

Ih­mi­sen osuus on kuul­la kut­su ja nöyr­tyä pa­ran­nuk­seen. Vain hätä epä­us­kos­ta ja omis­ta syn­neis­tä saa ai­kaan Ju­ma­lan mie­len mu­kai­sen ka­tu­muk­sen. Hen­gel­li­nen pa­ran­nus ei ole muu­tos­ta elä­män­ta­vois­sa ei­kä si­tou­tu­mis­ta pää­tök­siin: ih­mi­nen ei pys­ty pa­ran­ta­maan it­se­ään Ju­ma­lal­le kel­paa­vak­si.

On löy­det­tä­vä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Raa­ma­tun mu­kaan an­teek­si­an­ta­muk­sen teh­tä­vä ja val­ta on an­net­tu niil­le Jee­suk­sen seu­raa­jil­le, joil­le hän on an­ta­nut Py­hän Hen­gen (Joh. 20:21–23). Ka­tu­val­le saar­na­taan iloi­ten il­man mi­tään eh­to­ja kaik­ki an­teek­si. Kun ih­mi­nen us­koo evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man, hän pa­laa kas­teen liit­toon ja Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan jä­se­nek­si.

Us­kon lah­jan saa­nut on yhä kes­ke­ne­räi­nen ja elä­mää opet­te­le­va. Pa­haan tai­pu­vai­se­na hän jou­tuu syn­tei­hin, mut­ta ha­lu­aa Py­hän Hen­gen ke­ho­tuk­ses­ta teh­dä pa­ran­nus­ta ja so­pia asi­at, jot­ka es­tä­vät us­kon va­pau­den. Evan­ke­liu­min voi­mas­ta hän voi elää us­kon mu­kais­ta elä­mää. Us­ko rau­hoit­taa sy­dä­men ja an­taa toi­von: ”Us­ko on toi­von to­del­li­suut­ta, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei voi näh­dä” (Hepr. 11:1). Ih­mi­sen ei tar­vit­se elää Ju­ma­lan lain vaa­ti­mus­ten pai­na­ma­na. Se tuo ilon ja va­pau­den.

Kirs­ti Nurk­ka­la

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 11.10.2017