Kai­kel­la on mää­rä­ai­kan­sa, to­te­aa Saar­naa­ja kir­jas­saan. Ai­ka on ra­ken­taa ja ai­ka pur­kaa. Raa­mat­tu ver­taa ih­mis­tä maal­li­seen telt­ta­ma­jaan, jon­ka Ju­ma­la ai­ka­naan pys­tyt­tää. Kä­sil­lä ole­va mar­ras­kuu muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tä tämä maja ker­ran myös pu­re­taan. Tar­koit­taa­han mar­ras suo­men­kie­les­sä eri­lai­sia kuo­le­maan liit­ty­viä il­mi­öi­tä. Usein vii­meis­tään mar­ras­kuus­sa ruo­ho­var­ti­set kas­vit kuo­le­vat eli muut­tu­vat mar­taik­si. Luon­to aset­tuu le­po­ti­laan.

Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­sen vil­je­le­mään ja var­je­le­maan maa­ta. It­se ku­kin ra­ken­taa omaa elä­mään­sä ja yh­teis­kun­taa saa­mien­sa mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan. Tal­vi­kau­si on mo­nil­le te­ho­kas­ta työn ja opis­ke­lun ai­kaa. Työ­pai­koil­la, kou­luis­sa ja ko­deis­sa ta­pah­tu­va ar­ki­nen aher­rus on myös erään­lais­ta ra­ken­ta­mis­ta ja ra­ken­tu­mis­ta. Ko­ko­am­me vä­hän ker­ras­saan ele­ment­te­jä omaa, las­tem­me ja lä­heis­tem­me tu­le­vai­suut­ta var­ten. Tänä ai­ka­na pyy­däm­me tai­vaal­li­sel­ta Isäl­tä eri­tyi­ses­ti sitä, et­tä työ­tä ja opis­ke­lu­mah­dol­li­suuk­sia riit­täi­si kai­kil­le so­pi­vas­ti.

Ju­ma­lan lap­si­na olem­me osa sitä ra­ken­nus­ta, jon­ka pe­rus­tuk­se­na ovat apos­to­lit ja pro­fee­tat ja jon­ka kul­ma­ki­ve­nä on it­se Kris­tus Jee­sus (Ef. 2:20). Mei­dät on ase­tet­tu pal­ve­lu­työ­hön avus­ta­maan to­del­lis­ta ra­ken­ta­jaa Ju­ma­laa. Mo­net ovat hy­län­neet Kris­tuk­sen, seu­ra­kun­nan kul­ma­ki­ven. Ha­lu­am­me Ju­ma­lan työ­to­ve­rei­na yhä kut­sua kaik­kia ta­kai­sin tä­hän yh­tey­teen. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta ju­lis­tet­ta­va evan­ke­liu­mi on voi­mal­li­nen liit­tä­mään Sa­nan us­ko­jan elä­väk­si ki­vek­si hen­gel­li­seen ra­ken­nuk­seen, jon­ka pe­rus­tus kes­tää ajan myrs­kyis­sä­kin.

Hen­gel­li­ses­sä ra­ken­nus­työs­sä on tär­keä muis­taa apos­to­lin jul­ki­tuo­ma vii­saus: tie­to te­kee yl­pe­äk­si, rak­kaus sen si­jaan ra­ken­taa (1. Kor. 8:1). Ju­ma­lan sa­nan opas­ta­mi­na teem­me työ­tä omas­sa lä­hi­pii­ris­säm­me, rau­ha­nyh­dis­tyk­sien mo­nis­sa pal­ve­lu­teh­tä­vis­sä ja laa­jem­mal­la­kin. Täl­löin em­me yl­pei­le omal­la tie­tä­myk­sel­läm­me, vaan nöy­räs­ti kuun­te­lem­me Ju­ma­lan ään­tä. ”Yl­hääl­tä tu­le­va vii­saus on puh­das­ta ja py­hää, ja niin se myös ra­ken­taa rau­haa, se on lem­pe­ää ja so­pui­saa, täyn­nä ar­mah­ta­vai­suut­ta ja hy­viä he­del­miä, se on ta­sa­puo­lis­ta ja tees­ken­te­le­mä­tön­tä. Van­hurs­kau­den sie­men kyl­ve­tään rau­han te­koi­na, ja se tuot­taa he­del­män niil­le, jot­ka rau­haa ra­ken­ta­vat”, to­te­aa apos­to­li Jaa­kob. (Jaak. 3:17–18.)

It­se kun­kin koh­dal­la työn ja ra­ken­ta­mi­sen ai­ka päät­tyy ker­ran. Tä­tä­kään het­keä Ju­ma­lan lap­sen ei tar­vit­se pe­lä­tä. Ju­ma­lal­la on tai­vaas­sa ikui­nen asun­to mei­tä var­ten. Hä­nen Pyhä Hen­ken­sä opas­taa ja loh­dut­taa tääl­lä ajas­sa. Saam­me ol­la tur­val­li­sel­la mie­lel­lä. Me eläm­me us­kon va­ras­sa, em­me nä­ke­mi­sen. (2. Kor. 5:1–7.)

Ai­mo Helén

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 11/2014.