Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oma ai­nut­laa­tui­nen elä­män­ta­ri­nan­sa. Elä­mä on lah­ja, jo­hon si­säl­tyy mo­nen­lai­sia vai­hei­ta. Ku­vaam­me elä­mää usein kaa­re­na, joka al­kaa syn­ty­män ih­meel­lä ja päät­tyy kuo­le­maan ja luo­pu­mi­seen.

Ju­ma­la loi mei­dät ke­hit­ty­vik­si ih­mi­sik­si. Ih­met­te­le­vä lap­si op­pii kaik­kein eni­ten. Hän ihai­lee van­hem­pi­aan ja si­sa­ruk­si­aan ja op­pii heil­tä. Nuo­ruu­des­sa ajat­te­lum­me al­kaa ke­hit­tyä konk­reet­ti­ses­ta kä­sit­teel­li­sem­mäk­si. Ys­tä­vien mer­ki­tys kas­vaa. Opim­me ko­ke­muk­sis­tam­me. Opim­me uut­ta koko elä­mäm­me ajan, kuo­le­maan saak­ka. Vaik­ka ke­hi­tym­me koko elä­mäm­me ajan, ke­hi­tyk­sem­me jää kui­ten­kin ai­na kes­ken. Elä­mä on kes­ke­ne­räis­tä ja va­ja­vais­ta. Sen ym­mär­tä­mi­nen on elä­män­vii­saut­ta, jon­ka moni van­hus on saa­vut­ta­nut. Tur­ha on rii­sut­tu pois. Ei ole tar­ve ko­ros­taa omia saa­vu­tuk­sia. Elä­mä tun­tuu lah­jal­ta. Ilo löy­tyy ar­jen pie­nis­tä asi­ois­ta.

Kas­va­mi­seen ja ke­hit­ty­mi­seen si­säl­tyy usein ki­pua. Tar­vit­sem­me sii­hen tois­ten ih­mis­ten tu­kea ja apua. Va­pah­ta­ja ke­hot­taa ra­kas­ta­maan lä­him­mäis­tä sa­man ver­ran kuin it­seä. Moni saa ko­kea työs­sään sy­vää kut­su­mus­ta, kun voi sen kaut­ta aut­taa ja tu­kea lap­sia ja nuo­ria kas­va­maan vas­tuul­li­sik­si, ah­ke­rik­si ja toi­set huo­mi­oo­not­ta­vik­si ai­kui­sik­si.

Tar­vit­sem­me kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ja var­je­lus­ta. Pro­feet­ta Je­re­mia roh­kai­see vai­keis­sa olois­sa elä­vää kan­saan­sa: ra­ken­ta­kaa ta­lo­ja ja aset­tu­kaa nii­hin asu­maan, is­tut­ta­kaa puu­tar­ho­ja, naut­ti­kaa nii­den he­del­mis­tä. Men­kää nai­mi­siin, syn­ty­köön teil­le poi­kia ja tyt­tä­riä. Toi­mi­kaa sen kau­pun­gin par­haak­si, jo­hon olen lä­het­tä­nyt tei­dät. Sen siu­naus on myös tei­dän siu­nauk­sen­ne.

Eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa voim­me tuo­da uu­sia nä­kö­kul­mia tois­tem­me elä­mään. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, us­ko­vais­ten ih­mis­ten kes­kuu­des­sa, olem­me kes­ke­näm­me sa­ma­nar­voi­sia. Eni­ten olen op­pi­nut us­ko­na­si­ois­ta ke­hi­tys­vam­mai­sil­ta op­pi­lail­ta­ni. He ovat opet­ta­neet mi­nul­le us­ko­mi­sen iloa, luot­ta­mus­ta ja toi­voa. He ovat opet­ta­neet us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­he­rin ta­voin, et­tä pe­las­tum­me yk­sin us­kos­ta, ar­mos­ta, Va­pah­ta­jam­me Kris­tuk­sen täh­den.

Elä­mä py­syy meil­le osit­tain sa­lai­suu­te­na. Nä­em­me vain puo­lit­tain. Ym­mär­räm­me ja kä­si­täm­me vain osit­tain, mut­ta se riit­tää. Sy­dä­men us­ko on poh­jim­mil­taan lap­sen­mie­lis­tä us­koa, jo­hon ei tar­vi­ta ase­maa, op­pi­nei­suut­ta, tut­kin­to­ja ei­kä muo­dol­li­sia pä­te­vyyk­siä. Us­koon si­säl­tyy aja­tus ikui­suu­des­ta. Ju­ma­lan lap­sel­la se on tur­val­li­nen näky ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä tai­vaas­sa. Siel­lä ei ole enää elä­män­vai­hei­ta. Siel­lä ko­em­me van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, joka ei lopu kos­kaan.

Mik­ko Kin­nu­nen

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2015.