Toi­ses­sa Ku­nin­gas­ten kir­jas­sa ja pro­feet­ta Je­sa­jan kir­jas­sa ker­ro­taan Juu­dan ku­nin­gas His­ki­as­ta, hä­nen hal­li­tu­sa­jas­taan ja elä­mäs­tään. Tut­kit­ta­va­na ole­va teks­ti­kat­kel­ma liit­tyy ti­lan­tee­seen, joka ra­vi­sut­ti nuo­ren ku­nin­kaan koko elä­män pe­rus­tuk­sia.

His­kia oli sai­ras­tu­nut va­ka­vas­ti. Sai­ras­vuo­teel­leen hän sai pro­fee­tal­ta jä­ri­syt­tä­vän tie­don: ”Näin sa­noo Her­ra: 'Jär­jes­tä asi­a­si, sil­lä sinä et pa­ra­ne vaan kuo­let!'” (2. Kun. 20:1.)

Ahak­sen ja Abi­an poi­ka His­kia oli Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na Juu­dan val­ta­kun­nan kol­mas­tois­ta ku­nin­gas. Hän hal­lit­si juu­ta­lais­ta kan­saa 29 vuo­den ajan 700 eKr. vai­heil­la. Raa­mat­tu an­taa His­ki­as­ta hy­vän to­dis­tuk­sen: ”Hän teki sitä, mikä on oi­kein Her­ran sil­mis­sä, ai­van niin kuin hä­nen isän­sä Daa­vid oli teh­nyt” (2. Kun. 18:3).

Sa­mas­sa lu­vus­sa on mai­nin­ta sii­tä, kuin­ka His­kia hä­vit­ti epä­ju­ma­lien pal­von­ta­koh­teet. Hän löi pa­la­sik­si Moo­sek­sen te­ke­män vas­ki­käär­meen, kos­ka sii­tä oli tul­lut ul­ko­nai­nen merk­ki, py­häin­jään­nös, jol­le is­ra­e­li­lai­set oli­vat al­ka­neet polt­taa uh­re­ja.

Mie­len­kiin­tois­ta on ha­vai­ta, et­tä His­kia mai­ni­taan myös Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa. Hä­nen ni­men­sä on Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mi­kir­jan alus­sa ole­vas­sa Jee­suk­sen su­ku­lu­et­te­los­sa.

Pe­rim­mäi­sen ky­sy­myk­sen ää­rel­lä

Ku­nin­gas His­kia sai Je­sa­jal­ta py­säh­dyt­tä­vän tie­don elä­män ka­to­a­vai­suu­des­ta ja lä­hes­ty­väs­tä kuo­le­mas­ta. Sil­loin hän kään­tyi vuo­tees­saan sei­nään päin ja huu­ta­en ru­koi­li Ju­ma­lan apua. Kuo­le­man ah­dis­tus ja sai­rau­den kipu vie jo­kai­sen ih­mi­sen pe­rim­mäi­sen ky­sy­myk­sen ää­rel­lä it­sen­sä tut­ki­mi­seen.

Hä­tään­ty­nee­nä it­ke­vä ku­nin­gas sai loh­dut­ta­van vas­tauk­sen. Ju­ma­la vas­ta­si ta­val­la, jon­ka vain har­va ih­mi­nen on saa­nut osak­seen: ”Näin sa­noo Her­ra, si­nun isä­si Daa­vi­din Ju­ma­la: ’Minä olen kuul­lut si­nun ru­kouk­se­si, olen näh­nyt si­nun kyy­ne­lee­si. Kat­so, minä pa­ran­nan si­nut: jo kol­man­te­na päi­vä­nä sinä me­net Her­ran temp­pe­liin.’” (2. Kun. 20:5.)

Ju­ma­lan vas­tauk­ses­ta käy il­mi, kuin­ka His­kia oli it­ke­nyt kuo­le­maan­sa. Hän oli tuol­loin to­den­nä­köi­ses­ti vas­ta 39-vuo­ti­as ja elä­män halu oli voi­ma­kas. Va­ka­vas­ti sai­ras­tu­nut ku­nin­gas sai ko­kea ih­meel­li­sen pa­ran­tu­mi­sen, joka ta­pah­tui kol­men päi­vän ai­ka­na. Ju­ma­lan pro­feet­ta Je­sa­ja käyt­ti sii­hen ul­kois­ta pa­ran­ta­mis­ta­paa. Hä­nen käs­kyn­sä mu­kaan pai­seen pääl­le pan­tiin vii­ku­na­kak­ku.

His­kia pa­ran­tui ja Ju­ma­la lu­pa­si hä­nel­le vie­lä vii­si­tois­ta vuot­ta li­sää eli­nai­kaa. Ku­nin­gas sai elä­mään­sä ikään kuin jat­ko­a­jan ja vie­lä poik­keuk­sel­li­sen il­moi­tuk­sen sen pi­tuu­des­ta. Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la osoit­ti voi­man­sa His­ki­an pa­ran­ta­mi­ses­sa ja an­toi vie­lä to­dis­tuk­sek­si ih­meel­li­sen mer­kin: Aa­haan au­rin­ko­kel­lon var­jo siir­tyi ta­kai­sin kym­me­nen as­tet­ta, jot­ka se oli jo las­keu­tu­nut.

Ju­ma­lan siu­naus­ta oli myös se, et­tä pa­ran­tu­mi­sen­sa jäl­keen His­kia sai po­jan, Ma­nas­sen, joka peri myö­hem­min ku­nin­kuu­den.

Ju­ma­lan ar­mo va­pah­taa

Je­sa­ja on tal­let­ta­nut kir­jaan­sa His­ki­an kos­ket­ta­van ru­kouk­sen, kun kuo­le­ma oli hä­nen sil­mien­sä edes­sä: ”Niin­kuin pääs­ky­nen, niin­kuin kur­ki minä kui­ku­tan, minä ku­jer­ran kuin kyyh­ky­nen; hiu­e­ten kat­so­vat mi­nun sil­mä­ni kor­keu­teen: Her­ra, mi­nul­la on ah­dis­tus, puo­lus­ta mi­nua" (Jes. 38:14).

Suu­ren ah­dis­tuk­sen­sa kes­kel­le His­kia sai ko­kea Ju­ma­lan ar­mah­ta­van rak­kau­den. Ar­mon omis­ta­mi­nen syn­nyt­ti sy­dä­men kii­tol­li­suut­ta ja suur­ta iloa. Va­pah­det­tu ku­nin­gas il­mai­si sen näin: ”Kat­so, on­nek­si muut­tui mi­nul­le kat­ke­ra mur­he: sinä ra­kas­tit mi­nun sie­lu­a­ni, nos­tit sen ka­do­tuk­sen kuo­pas­ta, sil­lä sinä hei­tit kaik­ki mi­nun syn­ti­ni sel­kä­si taa” (Jes. 38:17).

Ku­nin­gas His­ki­an tu­han­sia vuo­sia sit­ten ko­ke­ma ta­pah­tu­ma elä­män ra­jal­li­suu­des­ta ja kuo­le­man to­del­li­suu­des­ta on ai­na ajan­koh­tai­nen. Asum­me ka­to­a­vai­suu­den maa­il­mas­sa, ja jo­kai­sen elä­män mat­ka ly­he­nee het­ki het­kel­tä. Pro­fee­tan ke­ho­tus ”toi­mi­ta ta­lo­si” on pu­hut­te­le­va. Elä­män il­taa lä­hes­ty­vil­lä on ta­pa­na jär­jes­tel­lä ajal­li­sia ja pe­rin­nön­ja­koon liit­ty­viä asi­oi­ta jäl­ki­pol­vil­le. Kaik­kein tär­kein­tä ”ta­lon toi­mit­ta­mi­ses­sa” ovat iä­i­syy­sa­si­at, hy­väs­sä omas­sa­tun­nos­sa tal­let­tu­va elä­vä us­ko ja sen lah­ja­na sie­lun au­tuus.

Ju­ma­lan lap­sen sy­dä­men tär­kein ru­kous on, et­tä sai­si var­jel­tua us­ko­vai­se­na Sii­o­nin rak­kau­des­sa elä­vien ja puh­dis­ta­vien ve­si­läh­teit­ten ää­rel­lä. Kil­voi­tuk­sen tie­tä mat­kaa­val­le apos­to­li Paa­va­lin pu­heen­vuo­ro maa­her­ra Fe­lik­sin edes­sä on yhä­ti tar­peel­li­nen. Sii­nä hän tun­nus­taa kuu­lu­van­sa hal­vek­sit­tuun Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan, us­kon­sa Ju­ma­lan sa­naan ja kuol­lei­den ylös­nou­se­muk­seen. Sit­ten apos­to­li muis­tut­taa oma­koh­tai­ses­ta us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­ses­ta: ”Sen täh­den minä myös ah­ke­roit­sen, et­tä mi­nul­la ai­na oli­si louk­kaa­ma­ton oma­tun­to Ju­ma­lan ja ih­mis­ten edes­sä” (Apt. 24:16).

Pent­ti Sau­lio

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 2. Kun. 20:1–11

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 10/2015