Mikä olen minä, ihminen; mikä on merkitykseni ja tehtäväni? Tätä ovat pohtineet niin kuninkaat (Psalmissa kahdeksan) kuin filosofitkin. Ehkäpä tämä on kaikkein yhteisin kysymys koko ihmiskunnalle. Koetan tässä hahmottaa oman elämäni kokonaisuutta jollakin tavalla. Tuntuu siltä, että moniin merkityksellisiin asioihin sisältyy myös elämän tarkoitus. Ne tuntuvat siunaukselta.
Ensimmäisenä asiana tulee mieleeni avioliitto. Koska se tulee ensimmäisenä, niin se on varmasti ajallisista asioista merkittävin. Olen luvannut, että tahdon olla uskollinen ja rakastaa vaimoani niin vasta- kuin myötämäessäkin, aina kuolemaan asti. Tämä oli omassa mielessäni selvää jo ennen lupaustakin, mutta nyt taaksepäin katsoessa on sanottava, että silloinen alle kaksikymppinen nuorukainen ei olisi kestänyt tietää, mitä sisältöä lupaukseen on tuleva. Sitä on tullut kohta kolmenkymmenenviiden vuoden aikana paljon! Välillä on tarvinnut lupauksen mukaisesti tahtoa, mutta enimmäkseen lupauksen pitäminen on ollut mieluisaa ja helppoa. Lupauksen pitämistä on helpottanut kovasti se, että aina on ollut mahdollista sopia riidat, ottaa yhteisiä tavoitteita ja aloittaa alusta. Paljon on saanut antaa ja pyytää anteeksi.
Toinen elämän tarkoitus johtuu edellisestä. Siinäkin merkityksellisyys tuntuu sisältyvän tarkoitukseen. Lastemme isänä olen ilmeisen tärkeä ja ehdottomasti ainutlaatuinen. Ja tärkeä, ainutlaatuinen ja valtavan merkityksellinen tehtävä se onkin. Lapsi toisensa jälkeen on syntynyt ja kasvanut! Olen saanut opettaa heille ensimmäisiä sanoja ja tukea heitä ensimmäisillä askelilla. Olen saanut viedä kouluun ja kysellä kokeita varten. Olen saanut opettaa luistelemaan, vuolemaan ja tekemään tulet. Olen saanut pitää sylissäni kipeää ja kuumeista, pitää kädestä kun ommellaan tikkejä tai tähystetään sairaalan pöydällä. Olen saanut olla tuki ja turva hädän ja pelon hetkellä. Kunnes heistä on tullut melkein kaikessa etevämpiä kuin minä olen, ja he ovat muuttaneet pois. Puhaltaminen on vaihtunut puheluihin, sylissä pitäminen keskusteluihin. Murrosikäisten vastahuudot ovat vaihtuneet asioiden arviointiin yhdessä.
Kaikkein isoimpien kysymysten äärellä olen ollut silloin, kun olen kohdannut lapseni kärsimyksen ja kuoleman. Kahdesti olen kantanut pientä valkoista arkkua sylissäni. Kahdesti olen käynyt haudan pohjalla laskemassa pienen arkun sen pohjalle. Olen kysynyt, mikä oli tämän lapsen elämän tarkoitus; miksi hänen piti kasvaa äitinsä kohdussa ja sitten kuolla? Miksi hänen piti kärsiä ja sitten kuolla? Muuta vastausta minulla ei ole kuin se, että heidän elämänsä on nyt täydellistä, ja että he kävivät puhuttelemassa meitä vanhempia, sisaruksia ja monia lähimmäisiä. On siinä tarkoitusta.
Elämäni tarkoituksen seuraava ulottuvuus selvisi viimeistään silloin, kun vanhin lapsenlapsemme oppi sanomaan ”vaari” ja tuli kädet ojennettuina syliini. Nämä, jotka olivat ennen sylissäni, tuovat nyt omia lapsiaan syliini, lainaksi. Vaariksi solahdin ehkä helpommin kuin isäksi, mutta siinä olemista opettelen edelleen. Vaarina edustan lasteni lapsille pois meneviä sukupolvia, sukuni historiaa. Ehkä voin kertoa ja opettaa heille jotakin sellaista, jonka he muistavat pitkään ja joka kantaa heitä. Toivon niin.
Sitten on tietenkin työ, johon käytän ajastani melko ison osan. Koen suurena siunauksena sen, että saan tehdä työtä. Kun on jotakin annettavaa työkavereille ja asiakkaille, niin siinä voi kokea onnistumisen tunteita ja tärkeyttä. Myös erilaisissa Jumalan valtakunnan tehtävissä olen saanut kokea, että minua tarvitaan. Näissäkin tehtävissä on molempia elementtejä – saan niistä itselleni elämän sisältöä ja merkitystä, mutta voin olla myös muita varten. Sen koen olevan elämän tarkoitusta.
Edellä pohtimani elämän sisällöt Jumala asetti ihmisen osaksi jo aikojen alussa. Puolison ihminen sai jo paratiisissa käyskennellessään. Työn ja lasten synnyttämisen ihminen sai tehtäväkseen syntiinlankeemuksen jälkeen. Tehtävät annettuaan Jumala sulki paratiisin portit heidän selkänsä takana. Muistattehan? Niihin aikoihin Jumala asetti ihmisen täyttämään jälkeläisillään maan sekä viljelmään ja varjelemaan sitä. Siinä tuli ihmisen elämään sekä sisältöä että tarkoitusta, josta minäkin olen saanut osani.
Kristityn ihmisen elämän yksi tarkoitus on kertoa hyvästä Jumalasta lähimmäisilleen. Lutherin mukaan erityisesti isän tehtävä on antaa kristillistä kasvatusta omille lapsilleen. Tämän tehtävän hoitaminen on yllättävän vaikeaa. Syliin mahtuville pikkulapsille on kyllä helppoa lukea kuvaraamattua ja kertoa enkeleistä ja Jeesuksesta. Mutta mistä se johtuu, että kun lapsen murrosikä alkaa, niin isän sanat loppuvat, viisauden tilalle tulee tyhmä ja arka olo, ja suu sulkeutuu? Siksi onkin niin valtavan suuri asia, että yhteiset pyhäkoulut ja raamattuluokat ovat olleet tukemassa minunkin kasvatustyötäni.
Olen saanut hoitaa kristityn vanhemman opetustehtävää viemällä perhettäni seuroihin. Monesti minulle itselleni on ollut tärkeää päästä kuulemaan Jumalan sanaa. On lähdetty porukalla. Jos olen itse ollut hidas lähtemään, niin vaimoni on pukenut lapset ja harjannut hiuksensa, ja minäkin olen lähtenyt. Joskus on käynyt niinkin, että lapset ovat muistuttaneet, että tänään lähdetään seuroihin. Ja niin me olemme lähteneet aina, kun se on ollut mahdollista.
Kerran yksi fariseus kysyi Jeesukselta, mikä on lain suurin käsky? Ajattelen, että kysymyksessä tavoiteltiin vastausta elämän tarkoitukseen. Ainakin Jeesuksen vastaukseen se sisältyy. Hänhän vastasi, että kaikkein suurin käsky on rakastaa Jumalaa yli kaiken, ja toinen, yhtä tärkeä, on rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. Eikö tässä toteudu Jumalan antama elämän tarkoitus? Se, joka rakastaa Jumalaa, ja löytää tässä elämässä hänen valtakuntaansa, pääsee taivaaseen. Ja eikö Jeesuksen sanoissa toteudu myös elämän merkityksellisyys ihmiselle itselleen; lähimmäistä palvelemalla ja rakastamalla elämä on hyvää ja arvokasta.
Ihmisen elämä on hauras. Jokainen askel tai henkäys voi olla viimeinen, jonka jälkeen ihminen on vain muisto muiden ihmisten joukossa. Kun ihmisen sielu on irronnut ruumiista, tapahtuu käänteen tekevä hetki. Pelkkää elämän nautintoa etsinyt jättää taakseen ajallisen ilon ja joutuu ikuisesti eroon Jumalasta. Sille, joka jaksoi uskoa ja toivoa, toteutuvat hyvät lupaukset. Usko muuttuu näkemiseksi, ja toivo iankaikkiseksi nautinnoksi.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys