Kaisa Penin kotialbumista

Kah­dek­san vuot­ta sit­ten vie­tim­me nuo­rim­man lap­sem­me ris­ti­äi­siä. Muis­ti­ku­vat pie­nes­tä vau­vas­ta ovat yhä kirk­kai­ta – sil­loin isom­mat si­sa­ruk­set­kin oli­vat vie­lä pie­niä. Par­haim­mil­laan vai­poil­la tai­si ol­la kol­me las­ta yh­tä ai­kaa. Jos ha­lu­si naut­tia vau­van tuok­sus­ta, täy­tyi sul­kea sil­män­sä pyyk­ki­vuo­ril­ta ja tis­ki­pi­noil­ta. Niis­tä ei ole jää­nyt juu­ri muis­to­ja, mut­ta pie­net het­ket ar­jes­sa ovat jää­neet mie­leen.

Seit­se­män­nen lap­sen­lap­sen ris­ti­äis­ten lä­hes­ty­es­sä mie­lee­ni pa­la­si­vat oman lap­sen ris­ti­äi­set val­mis­te­lui­neen. Muis­tan, kuin­ka pal­jon kaik­kea piti eh­tiä teh­dä: ruok­kia vau­vaa ja lap­set, val­mis­tel­la tar­jot­ta­vat, et­siä ja si­lit­tää juh­la­vaat­teet. Usein val­mis­te­lut jäi­vät vii­me tip­paan, vaik­ka ta­voi­te oli ol­la ajois­sa. Mo­nes­ti iso­van­hem­mat tu­li­vat ai­kai­sin, aut­toi­vat ja toi­vat mu­ka­naan lei­po­muk­sia. Jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt, mi­ten oli­sin sel­vin­nyt il­man apua. Ne het­ket ovat jät­tä­neet mie­leen läm­pi­män muis­ton.

Pää­tim­me läh­teä lap­sen­lap­sen ris­ti­äi­siin hy­vis­sä ajoin. Meil­lä on usein ta­pa­na suun­ni­tel­la etu­kä­teen yh­des­sä käy­tän­nön jär­jes­te­lyt. So­vim­me täl­lä ker­taa, et­tä minä or­ga­ni­soin ja an­nan teh­tä­viä ja ruo­ka­puo­li jää mie­hel­le­ni. Kos­ka lap­set tuli ruok­kia en­nen juh­laa, pää­dyim­me help­poon ja lap­sil­le mie­lui­seen ruo­kaan: ma­ka­roo­niin ja ko­ko­nai­siin nak­kei­hin.

Saa­pu­es­sam­me pi­haan keit­ti­ön ik­ku­nas­ta kurk­ki pel­la­va­päi­tä ja ovel­la mei­tä vas­tas­sa oli kol­me in­no­kas­ta las­ten­las­ta. "Mum­mo! Vaa­ri!"

Koti oli kau­niis­ti jär­jes­tet­ty. Ter­veh­dys­ten jäl­keen ryh­dyim­me toi­meen: vaip­pa­huol­toa, polt­ti­moi­den vaih­toa ja ruo­an­lait­toa. Ris­ti­äis­val­mis­te­lu­jen ohes­sa myös ruo­ka val­mis­tui ja kaik­ki sai­vat vat­san­sa täy­teen. Kun ky­syin mie­hel­tä­ni, oli­ko lat­ti­at ja pen­kit sii­vot­tu, hän vas­ta­si: "Kaik­ki hoi­det­tu.”

Kaisa Penin kotialbumista

En­nen ris­ti­äis­ten al­kua eh­din vie­lä vii­meis­tel­lä ko­ris­tei­ta. Kaik­ki val­mis­tui juu­ri so­pi­vas­ti ajois­sa. Pi­dän juh­lis­ta: tun­nel­mas­ta, kau­neu­des­ta ja sii­tä, et­tä voi py­säh­tyä juh­lan ää­rel­le. Juh­la on het­ki ir­ti ar­jes­ta.

Ko­ti­mat­kal­la puo­li­so­ni tart­tui kä­des­tä­ni ja to­te­si: "Me ol­tiin hyvä tii­mi.” Sy­dä­mes­sä tun­tui läm­pö. Vaik­ka ha­lu­ai­sim­me aut­taa enem­män, teem­me sen min­kä pys­tym­me. Lap­sil­le olen sa­no­nut, et­tä hä­dän het­kel­lä au­tam­me – sei­som­me vaik­ka pääl­läm­me.

Myö­hem­min tyt­tä­ren vies­ti sai kai­ken tun­tu­maan mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä:

"Kii­tos viel ihan hir­vees­ti ku tu­lit­te ai­em­min! En tiiä mi­ten ois on­nis­tu­nu jos sä et ois jee­san­nu keit­ti­ös­sä ja is­kä teh­ny ruo­kaa!”