Muis­tan kuul­lee­ni sa­non­nan, et­tä jopa 90 pro­sent­tia pe­lois­ta on tur­hia ei­vät­kä ne to­teu­du kos­kaan.

Kun alam­me pe­lä­tä omia pel­ko­jam­me, elä­mä voi al­kaa tun­tua ah­dis­ta­val­ta. Pe­lot ovat in­hi­mil­li­siä, mut­ta nii­den ei tar­vit­se saa­da kaik­kea ti­laa. Sik­si on tär­ke­ää py­säh­tyä myös hy­vän ää­rel­le: kii­tol­li­suu­den ja on­nis­tu­mis­ten. Ne tuo­vat nä­kö­kul­maa, ta­sa­pai­noa ja toi­voa tu­le­vaan.

Olen usein aja­tel­lut, et­tä kii­tol­li­suu­den ai­hei­den nä­ke­mi­nen tu­kee myös us­kon elä­mää. Kun mie­li on plus­sal­la, sie­lun­vi­hol­li­nen ei pää­se sa­mal­la ta­val­la na­pin al­le kuin sil­loin, kun mie­li va­el­taa ma­ta­lis­sa ve­sis­sä. "Äl­kää ol­ko mis­tään huo­lis­san­ne, vaan saat­ta­kaa ai­na se, mitä tar­vit­set­te, ru­koil­len, ano­en ja kiit­tä­en Ju­ma­lan tie­toon. Sil­loin Ju­ma­lan rau­ha, joka ylit­tää kai­ken ym­mär­ryk­sen, var­je­lee tei­dän sy­dä­men­ne ja aja­tuk­sen­ne, niin et­tä py­syt­te Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa.” (Fil. 4:6–7.)

Kun kat­son elä­mää­ni taak­se­päin, huo­maan, et­tä moni pel­ko on vä­sy­myk­sen het­kel­lä saa­nut koh­tuut­to­mat mit­ta­suh­teet. Nuo­re­na äi­ti­nä mu­reh­din mo­nis­ta tur­his­ta asi­ois­ta. Per­heen kas­va­es­sa mur­heet liit­tyi­vät usein sii­hen, mi­ten muut ih­mi­set pys­tyi­si­vät koh­taa­maan mi­nut, suu­ren per­heen äi­din, jol­la on pal­jon pie­niä lap­sia. Har­voin olen kan­ta­nut huol­ta sii­tä, mi­ten it­se sel­vi­än, vaik­ka se­kään ei ole ol­lut it­ses­tään sel­vää.

Olen saa­nut ko­kea, kuin­ka Tai­vaan Isä on kan­na­tel­lut mi­nua myös vai­kei­na het­ki­nä. Tiu­kois­sa ti­lan­teis­sa apu on lo­pul­ta löy­ty­nyt – jos­kus ih­mis­ten kaut­ta, jos­kus yl­lät­tä­vä­nä siu­nauk­se­na. En oi­ke­as­taan epäil­lyt, et­tei­vät­kö asi­at jär­jes­tyi­si. Ja niin ne ai­na jär­jes­tyi­vät.

Eh­kä juu­ri tois­tu­vat haas­ta­vat ti­lan­teet opet­ti­vat mi­nut vä­hi­tel­len luot­ta­maan tuo­hon kan­nat­te­luun.

Nyt voin huo­ma­ta, et­tä olen sel­vin­nyt kui­ten­kin "säi­käh­dyk­sel­lä”. Las­ten kas­va­es­sa ja ajan ku­lu­es­sa olen näh­nyt, et­tä elä­mä on kan­ta­nut tä­hän päi­vään as­ti. En omil­la voi­mil­la­ni tai tai­doil­la­ni, vaan apu­kä­siä tar­vi­ten, ja nii­tä on ai­na jär­jes­ty­nyt tar­peen mu­kaan.

Enää ei tar­vit­se va­kuu­tel­la ke­nel­le­kään, mi­ten jak­san. Kun vii­si­kym­men­tä al­kaa kol­ku­tel­la, ku­kaan ei enää kysy, tu­lee­ko per­hee­seen vie­lä li­säys­tä. Per­heen rik­kaus on kas­va­nut kor­koa ko­rol­le. Pit­kään elä­mä on tun­tu­nut ym­pä­ri­pyö­re­äl­tä, mut­ta las­ten kas­va­es­sa ar­ki on hel­pot­tu­nut. Lap­sis­sa ja per­hees­sä on suu­ri rik­kaus, ja nyt on hel­pom­pi ol­la roh­ke­as­ti se kuka on.

Jos voi­sin sa­noa tä­män it­sel­le­ni, sa­noi­sin: Luo­ta. Elä­mä kan­taa si­nua, vaik­ka et ai­na näe mi­ten. Si­nun ei tar­vit­se pe­lä­tä. Tai­vaan Isä on kul­ke­nut edel­lä­si jo en­nen kuin ym­mär­rät sitä it­se. Ne het­ket, joi­ta pel­käät, ei­vät tule murs­kaa­maan si­nua. Ja jos jo­kin ras­kas ta­pah­tuu, sinä kyl­lä kes­tät sen – et yk­sin, vaan kan­na­tel­tu­na. Muis­ta: Kaik­ki, mikä nyt tun­tuu yli­voi­mai­sel­ta, me­nee ohi. Sinä olet sel­vin­nyt en­nen­kin. Kat­so tätä päi­vää. Täs­sä­kin on jo­tain hy­vää. Py­säh­dy sii­hen. Kii­tä sii­tä. On­ni ei tule it­ses­tään, mut­ta sinä voit ope­tel­la nä­ke­mään sen.