Kii­tos pa­laut­tees­ta, ys­tä­vä­ni! Sa­noit, et­tä blo­gi­ni pro­fii­li­ku­va ei näy­tä sil­tä yleen­sä nau­ra­vai­sel­ta Sal­lal­ta, jon­ka tun­net, vaan vie­raal­ta, to­ti­sel­ta.

Hyvä, jos muis­tat mi­nut nau­ra­vai­se­na. Kun mie­tin ys­tä­vyy­tem­me al­ku­ai­ko­ja, sii­hen oli mon­ta syy­tä­kin. Olim­me nuo­ria, opis­ke­li­joi­ta, huo­ne­ka­ve­rei­ta, unel­moi­via ra­kas­tu­nei­ta mor­si­a­mia.

Saim­me ja­kaa elä­män tär­keim­piä ai­ko­ja ja ko­ke­muk­sia yh­des­sä elä­en. Ja myö­hem­min, kun ase­tuim­me per­hei­nem­me asu­maan sa­to­jen ki­lo­met­rien pää­hän toi­sis­tam­me, pi­dim­me yh­teyt­tä kir­jei­den ja pu­he­lui­den vä­li­tyk­sel­lä.

Nä­em­me toi­si­am­me ai­ka har­voin, em­me­kä ole vuo­si­kym­me­niin elä­neet var­si­nais­ta ar­kea yh­des­sä. Ar­kea, joka jos­kus on to­tis­ta­kin. Ja kun ta­paam­me, mah­dol­li­set huo­let pie­ne­ne­vät ja ilot suu­re­ne­vat. Si­tä­hän ys­tä­vyys on. Ja­ka­mis­ta.

Tai on­ko to­ti­suus elä­män mu­ka­naan tuo­maa re­a­lis­mia? Jos­kus elä­mä tuo eteen asi­oi­ta, jot­ka ve­tä­vät va­ka­vak­si. Eh­kä­pä se on tie­tois­ta­kin ve­täy­ty­mis­tä tie­tyis­tä so­si­aa­li­sis­ta ti­lan­teis­ta. Et­tä en oli­si niin avoin ja her­käs­ti haa­voi­tet­ta­vis­sa, kuin si­ni­sil­mäi­syy­des­sä­ni olen vä­lil­lä ol­lut.

Tuos­sa ku­vas­sa yri­tän kat­soa lä­hel­le, lai­tan lan­kaa neu­lan­sil­mään. Pi­tää kat­soa ja näh­dä, lä­hel­le! Se on tar­peel­lis­ta elä­mäs­sä yli­pää­tään. Kun tah­toi­si näh­dä lä­hel­le, mut­tei näe?

Van­he­ne­mi­sen ai­heut­ta­maan ikä­nä­köön aut­ta­nee sil­mä­la­sien vaih­to, mut­ta mikä pa­ran­tai­si muu­ten lä­hel­le nä­ke­mis­tä? Aut­tai­si­ko kuu­lu­mis­ten ky­sy­mi­nen ja kuun­te­le­maan py­säh­ty­mi­nen? Tai pu­he­lin­soit­to? Tai kir­je lä­hei­sel­le?

Pa­laut­tee­si ava­si mi­nul­le, et­tä blo­gi­kin voi toi­mia aja­tus­ten ja­ka­ja­na, yh­tey­den luo­ja­na. Vies­ti­si myös in­noit­ti mi­nua kir­joit­ta­maan tä­män teks­tin, ikään kuin kir­jeen ys­tä­väl­le.

Pro­fii­li­ku­va­ni kes­kit­ty­nyt il­me joh­tuu kui­ten­kin sii­tä, et­tä yri­tin saa­da ohut­ta lan­kaa niin pie­nes­tä neu­lan­sil­mäs­tä läpi, et­tä on­nis­tu­mi­nen oli oi­ke­as­taan sat­tu­maa. Sain elo­kuus­sa 2019 ko­keil­la hel­mi­kir­jon­taa, kolt­tien pe­rin­ne­kä­si­työ­tä, Se­vet­ti­jär­vel­lä, jos­sa vie­tet­tiin kolt­tien asut­ta­mi­sen 70-vuo­tis­juh­laa.

Tyk­kään­kin it­se tuos­ta ku­vas­ta sii­hen liit­ty­vien mu­ka­vien muis­to­jen vuok­si. Sain koh­da­ta uu­sia ja van­ho­ja tut­tu­ja, tu­tus­tua li­sää kolt­ta­kult­tuu­riin ja lo­mail­la kah­des­taan mie­he­ni kans­sa.

Ys­tä­vä­ni, ko­e­tan kui­ten­kin löy­tää it­ses­tä­ni nau­ra­vai­sem­man ku­van. Sel­lai­sen, joka ku­vai­si sitä iloa ja kii­tol­li­suut­ta, joka on ar­jes­sa­kin läs­nä. Sitä sa­maa, jota nuo­ri­na vai­moi­na ja äi­tei­nä saim­me koim­me.