An­na Pärk­kä

Tut­ta­va­per­heem­me Suo­mes­sa koh­ta­si su­ruis­ta suu­rim­man. Oman lap­sen­sa me­net­tä­mi­sen. Sa­mal­la poi­kam­me, joka on kau­ka­na ko­toa, ul­ko­mail­la vaih­dos­sa, me­net­ti uu­den ys­tä­vän­sä.

Tääl­lä Os­los­sa kun asum­me, ys­tä­vien ja ka­ve­rei­den mer­ki­tys kas­vaa. Olin to­del­la on­nel­li­nen, et­tä tämä uu­si ih­mi­nen oli tul­lut poi­kam­me elä­mään. Mi­nä­kin jut­te­lin Su­vi­seu­rois­sa tä­män nuo­ren kans­sa. Hän kävi poi­kam­me kans­sa kah­vil­la asun­to­au­tol­lam­me, ja sii­nä sa­mal­la vaih­doim­me aja­tuk­sia. Hän oli hy­vin ys­tä­väl­li­nen ja iloi­nen. En tien­nyt tuol­loin jut­te­le­va­ni en­ke­lin kans­sa.

Kir­kos­sa jär­jes­tet­tiin har­taus­het­ki. Seu­ra­sin sitä Yo­u­tu­bes­ta. Mi­ten kau­nis ti­lai­suus, mi­ten iha­naa lau­lua, mi­ten kau­nii­ta sa­no­ja! Kau­kaa pys­tyin ais­ti­maan sa­to­jen nuor­ten kai­pauk­sen ja ha­lun saa­pua yh­del­le kool­le, muis­te­le­maan jou­kos­ta pois­tu­nut­ta.

Mat­ti Han­hi­su­an­to pu­hui ti­lai­suu­des­sa ää­rim­mäi­sen kau­niis­ti:

– Olem­me neu­vot­to­mia ja häm­men­ty­nei­tä. Me­ne­tys on niin suu­ri, suru on suu­ri ja ah­dis­tus on mo­nel­la. Me ym­mär­tä­mät­tä ky­se­lem­me, mik­si näin on käy­nyt – si­tä­kin, mik­si Ju­ma­la on sal­li­nut näin ta­pah­tua. Nuo­ren elä­mä on päät­ty­nyt ai­van yh­täk­kiä, odot­ta­mat­to­mal­la ja jär­kyt­tä­väl­lä ta­val­la. Tämä nuo­ri oli us­ko­nut avoi­mes­ti niin, et­tä lä­hei­set oli­vat ih­me­tel­leet hä­nen us­ko­mi­sen iloa. Hä­nes­tä jäi kau­nis muis­to, ja se elää kes­kel­läm­me. Hä­nes­tä jäi to­dis­tus.

Soi­tin po­jal­lem­me usein vii­kon ai­ka­na. Tus­kai­lin, et­tä mik­si en voi­nut suo­jel­la las­ta­ni näin iso­jen tun­tei­den ko­ke­mi­ses­ta. Jo­ten­kin toi­voin, et­tei lap­se­ni jou­tui­si koh­taa­maan täl­lai­sia tun­tei­ta ihan vie­lä. Lap­suu­teen ja nuo­ruu­teen sai­si kuu­lua pit­kään tun­ne omas­ta haa­voit­tu­mat­to­muu­des­ta.

Kun lap­si me­net­tää lä­hei­sen ih­mi­sen, kuo­le­ma tu­lee lii­an ai­kai­sin lii­an lä­hel­le. Epäi­le­mät­tä tuol­loin lap­si miet­tii myös sitä mah­dol­li­suut­ta, et­tä myös hän voi kuol­la. En oli­si ha­lun­nut, et­tä lap­se­ni tu­lee kas­vaa nyt hen­ki­ses­ti ikäi­si­ään no­pe­am­min. En oli­si ha­lun­nut, et­ten ole hä­nen luo­naan nyt. Voi lap­se­ni, kun­pa sai­sin si­nut nyt kai­na­loo­ni.

Täl­lai­set ti­lan­teet py­säyt­tä­vät mei­dät miet­ti­mään elet­tyä elä­mää ja tu­le­vai­suut­ta. Se pa­kot­taa ky­sy­mään it­sel­tään, mitä ta­pah­tuu kuo­le­man jäl­keen.

Si­nul­le, joka koet su­rua lä­hei­sen me­net­tä­mi­ses­tä, mi­nun on vai­kea löy­tää loh­dun sa­no­ja. Ai­ka on py­säh­ty­nyt. On ai­ka en­nen lä­hei­sen kuo­le­maa ja ai­ka lä­hei­sen kuo­le­man jäl­keen. Niin lo­pul­li­ses­ti kuo­le­ma piir­tää vii­vaa. Kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa, näin us­kon. Mut­ta se suru ja kipu, jota lä­hei­sen kuo­le­ma ai­heut­taa, sitä mi­nun on vai­kea ym­mär­tää. Sa­no­taan, et­tä vas­ta kun it­se jou­tuu luo­pu­maan rak­kaas­taan, ym­mär­tää, mil­tä se tun­tuu.

Soi il­ta­kel­lot vuo­ro­tel­len meil­le,

se jär­jes­tys on suu­ren Mes­ta­rim­me.

Vaan le­po­päi­vä kir­kas, sees­tei­nen,

on Her­ran kan­san juh­laa ikui­ses­ti.

(Esa Tuo­maa­la)