Markku Kamula
Ystäväni soitti tänään ja pyysi minua ja vaimoani joulukuussa pidettävälle leirille. Ilahduin kutsusta suuresti! Leirin ohjaajat olivat suunnitelleet, että yhtenä teemana leirillä on Jumalan johdatus elämän eri vaiheissa, niin koettelemuksissa kuin iloisissakin. He olivat suunnitelleet, että teemaa käydään läpi elämäntarinoiden kautta.
Mieleeni alkoi piirtyä kuva leiristä, jossa ystävien matkasaatto on kokoontunut laulamaan, rukoilemaan ja kuulemaan Jumalan sanaa. Mielikuvaan liittyi psalmi 78.
– –
Tummuva ilta, puiden oksat ojentuneina kohden pienen aukion keskustaa, aukiolla nuotio ja sen ympärillä hiljaa laulava ihmisjoukko. Nopeasti laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään varjot ovat maan pinnan pituisia. Nuotio valaisee loimahdellen heidän kasvojaan. Yksi nuorukainen näppäilee luuttua, antaen laululle sointuja. He istuvat karkeasti veistetyillä penkin tapaisilla; pariskuntia lapsineen, pienimmät sylissä, isommat siinä vierellä. Aikuisia miehiä ja naisia viitat harteillaan ja pieni eväsnyssäkkä sylissään, osalla vielä avattuna ja osa jo kiinni sidottuna. Lapsia kirmailemassa varjojen ja valojen välimaastossa. Nuoret pienissä ryhmissä jutellen, vanhukset kurttuisine kasvoineen katselemassa tätä kaikkea ymmärtäväisin silmin.
Laulujen viimein tauottua yksi vanhuksista rykäisee ja puhuu hiljaisella äänellä, harvakseltaan, vähitellen ääneensä varmuutta ja voimaa saaden. Hän muistelee kauan sitten eläneen Aasafin nimissä tallennettuja sanoja: "Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki. Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia, vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet."
Kuulijat kohentavat asentoaan. Yksi äiti hyssyttelee kitisevää pienokaistaan, asettelee hänet olkapäälleen ja taputtelee rauhoittavasti. Toinen imettää muutaman päivän ikäistä vauvaa silmät ummessa, puolisoonsa nojautuen. Metsän laidassa kirmanneet nuoret hiljentävät juoksunsa kävelyksi ja lähestyvät kuullakseen paremmin.
Vanhus jatkaa: "Me emme salaa niitä lapsiltamme, vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen, jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen."
Tässä vaiheessa kaikki ovat jo aivan hiljaa. Kaikkein kauimpana juosseet pojatkin pyyhkivät nenänsä viitan liepeeseen ja asettuvat valopiirin rajalle kuuntelemaan. Sadan metrin päästä kuuluu vaimea haukahdus, kun lammaslauman lähellä oleva koira on havainnut lähestyvän paimenen. Se nousee tervehtimään isäntäänsä; päivän työn tehneenä se odottaa ateriaa ja lepoa.
Vanhuksen ääni on nyt varma ja luja, mutta samalla nöyrä. Hän katsoo lähimpänä olevia ja silittää hellästi pienen pojantyttärensä hiuksia, nostaa sitten katseensa ja jatkaa: "Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään, jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset, jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle. He eivät pitäneet Jumalan liittoa, eivät taipuneet elämään hänen lakinsa mukaan. He unohtivat hänen tekonsa, ihmeet, joita olivat saaneet nähdä."
Sanat asettuvat kuulijoiden mieliin, nostavat esiin muistoja. Moni vanhemmista naisista pyyhkii silmäkulmastaan kyyneleen, muutama mies painaa päänsä alas polviinsa nojautuen ja hartiat jäykkinä. He muistavat isovanhempiensa kertoneen Korahista, Datanista ja Abiramista ja heidän tovereistaan, jotka olivat kovia kuin kivi ja kuinka Jumala oli rankaissut heitä (4. Moos. 16). He tuntevat, kuinka kapinamieli on ollut itselläkin niin monesti lähellä, joskus se on purkautunut kovina sanoina ja jopa väkivaltana kaikkein lähimpiä kohtaan. Elämä tuntuu monesti niin kovalta ja väärältä: Onko totta, että elämä on tässä; eikö sillä ole muuta tarjottavaa? Pitkä päivä toisensa jälkeen helteessä lampaita ja vuohia paimentaen, vesipurjojen ehtyessä ja kaiken kuivankin ruohon loppuessa. Yöt rosvoja ja petoja peläten. Tätäkö on Jumalan siunaus – synnyttää lapsia tänne autiomaahan, ainoana tulevaisuutena tämä sama kiertolaisen elämä telttamajoissa vihreämpää ruohoa ja kirkkaampaa puroa etsien?
Aasafin psalmia kuunnellessa oma ajatus asettuu Jumalan ajatusten alle, sydän pehmenee, se tahtoo taas uskoa sanomaa paremmasta. Sitä, josta niin monilla nuotioilla oli aiemminkin puhuttu ja joka teki mielen ja sielun niin puhtaaksi ja olon keveäksi. Sitä sanomaa, jossa ei puhuttukaan vain tästä ajasta, vaan paremmasta ja tulevasta.
Kuulijat nostavat katseensa kohti puhujaa, joka jatkaa: "Egyptin maassa, Soanin tasangolla, hän antoi isiemme kokea ihmeen. Hän jakoi kahtia meren ja vei heidät sen poikki, hän jähmetti vedet muuriksi. Hän antoi pilven johdattaa heitä päivisin ja tulen loisteen öisin. Hän halkaisi kallioita autiomaassa, ja he saivat vettä, kuin syvyyden vesiä. Hän antoi purojen puhjeta kalliosta, antoi vesien virrata."
Tästä kaikki pojat ja tytötkin ovat kuulleet, siitä on kerrottu monia kertoja, ja aina se on tuntunut yhtä ihmeelliseltä. Pienimmät katsovat totisina ja silmät pyöreinä vanhusta, jonka poskilla valuvat liikutuksen kyyneleet. Meidän Jumalamme on luvannut paljon ja näyttänyt voimansa! Kyllä hän meitäkin auttaa, kun vain ymmärrämme, mikä on hänen tahtonsa tie ja kuljemme sitä! Niin ovat isä ja äitikin vakuuttaneet, ja siihen uskominen on antanut ihmeellisen rauhan.
Monet pienet ovat nukahtaneet vanhempiensa, sisarustensa ja tätiensä sylissä. Puhe polveilee esi-isien ja -äitien vaiheissa kerraten heidän vaikeita vaiheitaan, epäilyksiään ja kapinointiaan. Tuli on hiipunut hiillokseksi. Muutama roteva nuori mies kantaa hiilille vielä muutaman pienen puun rungon, joiden kylkiä tuli alkaa nuolla ensin pienin ja sitten kasvavin kielekkein. Valo lisääntyy hieman.
Vanhus on selvästi päättämässä tämänkertaista puhettaan, sanat ovat lohduttavat ja rohkaisevat uskomaan: "Mutta Jumala on laupias, ei hän tuhoa syntistä, vaan armahtaa. Kerta kerran jälkeen hän hillitsi vihansa, eikä antanut kiivaudelleen valtaa. Hän muisti, että he olivat vain ihmisiä, vain tuulen henkäys, joka häipyy eikä palaa."
Puheen tauottua hän on hetken hiljaa, nostaa sitten kätensä siunaukseen. Nuotion ympärillä hereillä olevat painavat päänsä, osa yhtyy sanoihin hiljaa mumisten. He yhtyvät siunaukseen, jonka sanoin ikiaikojen Jumala käski Moosesta, Aaronia ja Israelin kansaa rukoilemaan.
Leiriin tulee vähäksi aikaa eloa. Aamulla on noustava ennen aurinkoa. Lampailla on jano ja nälkä, ne eivät voi odottaa. Muutamat naiset ovat kumartuneina toistensa puoleen, välillä kuuluu vaimeita sanoja ja sitten toinen halaa toista rohkaisevasti. Pari miestä on vetäytynyt hieman kauemmaksi keskustelemaan keskenään. He nostavat lopulta kätensä toistensa olkapäille toisiaan siunaten.
Vähitellen telttojen ovikankaat sulkeutuvat ja leirinuotio jää yksin hiipumaan. Hiljaisuuden rikkovat vain pikkulasten yksittäiset inahdukset ja hiilloksen harveneva rasahtelu.
– –
Ajatuksissani leirityö saa juurensa kaukaisilta nuotioilta, matkaystävien kohtaamisista pyhän sanan äärellä. On ihmeellistä kun on jotain, joka ei muutu!
Tekstin lainaukset ovat Psalmista 78.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys