Mark­ku Ka­mu­la

Mil­lä ais­til­la sinä koet ajan ku­lu­mi­sen? Haju-, maku-, kuu­lo-, näkö- ja tun­to­ais­ti ovat tut­tu­ja, mut­ta ajan ku­lun ta­ju­a­mi­seen ei tai­da ol­la re­sep­to­rei­ta.

Olen ko­et­ta­nut pääs­tä sel­vyy­teen, mitä ai­ka on. Kel­los­ta ja ka­len­te­ris­ta kat­so­en sel­vi­ää, et­tä se on se­kun­te­ja, mi­nuut­te­ja, tun­te­ja ja päi­viä. Au­rin­gon nou­su­ja ja las­ku­ja seu­ra­tes­sa sel­vi­ää päi­vän ja yön vaih­tu­mi­nen ai­na uu­teen. Pit­kä­jän­tei­sem­pi huo­maa tai­vas­ta kat­sel­len myös kuu­kau­den kier­ron. Egyp­tin yli­myk­sil­lä on ol­lut jou­to­ai­kaa jo 3 500 vuot­ta sit­ten, kos­ka he hok­sa­si­vat ot­taa käyt­töön au­rin­ko­kel­lon. Fen­nos­kan­di­as­sa on ol­lut kii­rei­sem­pää. Tääl­lä on elet­ty sil­loin vie­lä ki­vi­kaut­ta, ei­kä kel­lo­jen ke­hit­te­lyyn ole ol­lut ai­kaa, se on men­nyt ruo­kaa ja suo­jaa hank­kies­sa.

Vaat­teet ku­lu­vat käy­tös­sä, sa­moin au­ton ren­kaat ja pyy­he­ku­mi. Ku­lu­te­tut vaat­teet me­ne­vät lump­pu­teh­taal­le, au­ton ren­kaat kier­rä­tyk­seen ja pyy­he­ku­min nöyh­tä pyyh­käis­tään pöy­dän al­le tai ros­ka­ko­riin. Mut­ta mi­hin siir­tyy ku­lu­tet­tu ai­ka? No his­to­ri­aan­han se siir­tyy, mut­ta ai­neet­to­ma­na sitä ei voi­da ot­taa siel­tä eri mal­li­seen pa­ket­tiin ta­pu­tel­ta­vak­si ja jäl­leen ku­lu­tet­ta­vak­si. Men­nee­seen ai­kaan ei voi pa­la­ta.

Jos­kus ai­ka ei tun­nu ku­lu­van mil­lään. Lap­suu­des­ta muis­tan etäi­ses­ti ke­säi­siä sun­nun­tai­päi­viä, kun oli niin paah­ta­va hel­le, et­tä il­man vä­rei­lyn saat­toi näh­dä ja lin­nut oli­vat vai­ti ei­kä puun leh­ti­kään vä­räh­tä­nyt. Kä­ve­lin pi­ha­maal­la vail­la pää­mää­rää, kat­se­lin pel­lol­le, jol­la leh­mät oli­vat ha­keu­tu­neet met­sän var­joon le­pää­mään, isä ja äi­ti oli­vat nuk­ku­mas­sa py­hä­päi­vän uni­aan ei­kä si­sa­ruk­sis­ta­kaan ol­lut mi­tään ha­vain­toa. Ai­ka oli py­säh­ty­nyt. Kun­nes il­luu­sio sär­kyi; äi­ti nou­si keit­tä­mään kah­via, isä lait­toi ra­di­on pääl­le ja leh­mä toi­sen­sa jäl­keen nou­si nyh­tä­mään nur­mea ja siir­ty­mään pik­ku­hil­jaa koh­ti na­vet­taa.

Jo­kin asia voi si­toa mie­len­kiin­non niin lu­jas­ti, et­tä ajan ku­lu­mis­ta ei huo­maa. Kir­jai­li­ja Pent­ti Haan­pää on ker­to­nut ta­pah­tu­mia lap­suu­te­ni ko­ti­ky­läl­tä Py­hän­nän Oja­lan­ky­läs­tä Ii­sak­ki Vä­hä­pu­hei­sen suul­la. No­vel­lis­sa ”Pe­sä­pal­lo” Ii­sak­ki ker­too, kuin­ka ky­läl­le tuli ker­ran ur­hei­luoh­jaa­ja, joka in­nos­ti ky­lä­läi­set pe­laa­maan pe­sä­pal­loa. Sil­lä ai­kaa kun mie­het löi­vät nah­kais­ta pal­loa ja muut seu­ra­si­vat tou­hua, ”hei­nä­a­jan pou­ta kaar­tui Jo­ki­pe­rän yl­lä puh­taa­na kuin ku­pa­ri”. Pal­loa lyö­tiin koko kesä, ja tal­ven hei­nät jäi­vät te­ke­mät­tä.

Olen huo­man­nut, et­tä ka­len­te­ri­mer­kin­nöil­lä ja kel­lo­na­joil­la on suu­ri mer­ki­tys. Jos unoh­dan mer­ka­ta jon­kin asi­an ka­len­te­riin, saat­taa jo­tain tär­ke­ää jää­dä te­ke­mät­tä. Jos mer­kin­tään liit­tyy mui­ta ih­mi­siä tai mat­kus­ta­mis­ta, voi har­mi­tus unoh­duk­ses­ta ol­la suu­ri ja mo­nia kos­ke­va. Sil­loin on hy­vil­le se­li­tyk­sil­le ti­laus­ta. Ku­ten ker­ran, kun me­nim­me ke­sä­sun­nun­tai­na seu­ro­jen jäl­keen ui­maan. Pu­he­lin soi, ja sii­nä sel­vi­si, et­tä mi­nun piti ol­la vii­den mi­nuu­tin pääs­sä pi­tä­mäs­sä seu­ra­pu­het­ta yli sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä. Sil­loin mi­nua hä­vet­ti tosi pal­jon.

Suo­ma­lais­ta suh­tau­tu­mis­ta ai­kaan ku­vaa hy­vin sa­non­ta ”ai­ka on ra­haa”. Sa­non­ta tai­taa ol­la kyl­lä ko­toi­sin ai­van muu­al­ta kuin meil­tä, ja se tun­ne­taan ym­pä­ri maa­il­man. Se ku­vaa kui­ten­kin hy­vin mei­dän ai­kaam­me. Kai­ken pi­tää ta­pah­tua juu­ri ajal­laan – just on time – tai joku kär­sii. Ta­va­ra­lä­he­tys pi­tää toi­mit­taa ajal­laan, lää­kä­riin pi­tää pääs­tä ajal­laan, uu­tis­ten pi­tää al­kaa se­kun­nil­leen, sa­moin ko­kouk­sen. Jos ai­ka­mer­kin jäl­keen on kak­si­kin se­kun­tia hil­jais­ta, niin jo­han ih­me­tel­lään, et­tä mi­käs nyt kun ei ala uu­ti­set ajal­laan? Ja ko­kouk­ses­ta myö­häs­ty­jää kat­so­taan kul­main al­ta ja syy­te­tään sii­tä, et­tä hän va­ras­ti mui­den ai­kaa.

Ker­ro­taan, et­tä jos­sa­kin päin maa­il­maan suh­tau­tu­mi­nen ai­kaan on ai­van eri­lais­ta kuin meil­lä. Jos jo­hon­kin asi­aan ei ole edel­ly­tyk­siä nyt, niin kat­so­taan huo­men­na. Ja huo­men­na on sama jut­tu. Kä­vin nuo­re­na opis­ke­lu­ai­koi­na joi­ta­kin ker­to­ja Ve­nä­jäl­lä. Siel­lä ai­kaan suh­tau­tu­mi­nen oli ai­van eri­lais­ta kuin mi­hin olin tot­tu­nut. Ta­paa­mi­sia ei so­vit­tu mi­nuu­til­leen, vaan ne so­vi­tel­tiin sitä mu­kaa, kun asi­oi­ta ta­pah­tui ja ih­mi­siä il­mes­tyi ku­vi­oi­hin. Jos jon­kin ai­kaa eläi­si sel­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa, niin sii­hen­kin var­mas­ti tot­tui­si.

Ai­ka ja sen ole­mus on kiin­nos­ta­nut ih­mi­siä ai­na. Mui­nai­sen kreik­ka­lai­sen fi­lo­so­fin Anak­si­mand­rok­sen lau­se ”mis­tä oli­ot syn­ty­vät, sin­ne nii­den on jäl­leen tu­hou­dut­ta­va vält­tä­mät­tö­myy­den mu­kaan, sil­lä nii­den on mak­set­ta­va sak­ko ja jou­dut­ta­va oi­keu­teen vää­ryy­des­tään ajan jär­jes­tyk­sen mu­kaan” on noin 2 500 vuot­ta van­ha. Ei­kö näy­tä­kin tu­tul­ta? Myös mei­dän py­häs­sä kir­jas­sam­me Raa­ma­tus­sa kä­si­tel­lään ai­kaa. Suo­sit­te­len lu­ke­maan Saar­naa­jan kir­jan lu­vun kak­si, se al­kaa sa­noil­la ”kai­kel­la on mää­rä­ai­ka, ja ai­kan­sa on joka asi­al­la tai­vaan al­la”. Lu­vus­sa Saar­naa­ja ker­too, et­tä tuo ”kaik­ki” tar­koit­taa syn­ty­mää ja kuo­le­maa, is­tut­ta­mis­ta ja re­pi­mis­tä, sur­maa­mis­ta ja pa­ran­ta­mis­ta, pur­ka­mis­ta ja ra­ken­ta­mis­ta, it­ke­mis­tä ja nau­ra­mis­ta, va­lit­ta­mis­ta ja hyp­pe­le­mis­tä – kaik­kea, sitä, mitä ih­mi­se­loon voi kuu­lua. Lu­vun lo­pus­sa Saar­naa­ja to­te­aa, et­tä ”niin minä tu­lin nä­ke­mään, et­tä ei ole mi­tään pa­rem­paa, kuin et­tä ih­mi­nen iloit­see te­ois­tan­sa, sil­lä se on hä­nen osan­sa. Sil­lä kuka tuo hä­net ta­kai­sin nä­ke­mään ilok­sen­sa sitä, mikä tu­lee hä­nen jäl­keen­sä?”

Raa­ma­tun tär­kein ajan mää­re on tämä päi­vä ja tämä het­ki (Hepr. 3:15). Ni­mit­täin ”täl­lä het­kel­lä” tar­koit­taa, et­tä ai­ka on vie­lä täs­sä, sa­no­jen lau­su­ja tai kuu­li­ja elää. Vie­lä on ai­kaa lau­sua ra­kas­ta­via sa­no­ja, ol­la ar­mol­li­nen, so­pia rii­dat, pyy­tää an­teek­si ja an­taa an­teek­si. Sit­ten kun tämä het­ki ei ole enää voi­mas­sa, ai­ka lak­kaa ku­lu­mas­ta ja al­kaa päät­ty­mä­tön ian­kaik­ki­suus. Se on pa­ras­ta viet­tää tai­vaas­sa.