Olen ol­lut eläk­keel­lä noin vii­si vuot­ta. Täs­sä vai­hees­sa elä­mää olen ilok­se­ni ha­vain­nut, et­tä ajan­käyt­tö­ni suun­tau­tuu pit­käl­ti nii­hin asi­oi­hin, joi­hin sen tah­don me­ne­vän. Puo­li­son ja per­heen kans­sa vie­tän mer­kit­tä­vän osan ajas­ta­ni. Jon­kin ver­ran olen Sii­o­nin työs­sä mu­ka­na. Sit­ten har­ras­te­len va­lo­ku­vaus­ta, kir­joit­ta­mis­ta, luon leh­dy­köi­tä. Vä­hän lii­kun. Sii­nä se.

Pait­si et­tä pyy­si­vät Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den blo­gis­tik­si! Pi­dän kir­joit­ta­mi­ses­ta. Mut­ta yk­si po­mois­ta sa­noi ker­ran, et­tä teks­ti­ni lu­ke­mi­nen on kuin näk­ki­lei­pää söi­si. Niin et­tä ol­kaa hy­vät vaan.

Ta­ka­nam­me on mo­nel­la ta­paa le­vo­ton vuo­si. Maa­il­man jär­jes­tys – se, mi­hin eh­dim­me jo tot­tua – on men­nyt se­kai­sin. On ol­lut ilo­ja, on­nea, su­rua ja tra­giik­kaa­kin. Näin on ol­lut myös hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, per­he­kun­nit­tain sekä yh­tei­söit­täin. Ju­ma­lan lap­si­na olem­me ko­ke­neet ajan il­mi­öi­den tu­lon jopa seu­ra­ken­täl­le as­ti.

Men­nyt­tä ajan vir­taa voi­sin tar­kas­tel­la yk­si­tyis­koh­dit­tain. Kui­ten­kin käy­tän usein "vä­hän pi­dem­pää va­lo­tu­sai­kaa”, jol­loin yk­sit­täi­set pärs­keet ka­to­a­vat nä­ky­vis­tä. Vä­rit toki säi­ly­vät!

Ha­lu­an näh­dä, mi­ten hy­vin asi­at nyt ovat. Sii­o­nis­sa on saa­tu iloi­ta muun mu­as­sa Mai­tois­ten opis­to­kam­puk­ses­ta. Su­vi­seu­roi­hin ran­tau­tu­nut ajan ikä­vä il­miö ei sit­ten­kään "pi­lan­nut” seu­ro­ja. Kes­ki­viik­koil­lan il­ta­har­tau­des­ta ai­na maa­nan­tai-il­ta­päi­vän pää­tös­sa­noi­hin as­ti sain ol­la sa­nan­kuu­los­sa.

Ju­ma­lan var­je­lus on ol­lut kai­ken yl­lä, myös mi­nul­la hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Mo­net yh­teis­kun­nal­li­set il­mi­öt ovat tul­leet jää­däk­seen. Ju­ma­la voi muut­taa pa­han pal­ve­le­maan hy­vää. Esi­mer­kik­si king­do­mof­pe­a­ce.net si­vus­ton kaut­ta va­lit­tu­ja et­si­tään kaik­ki­al­ta maa­il­mas­ta. Pa­huu­des­ta tun­net­tu net­ti on tul­lut pal­ve­le­maan Ju­ma­lan sa­nan le­vi­ä­mis­tä mo­nien toi­min­to­jen avul­la.

Mi­nun on vai­ke­aa kat­sel­la uu­ti­sia. Pet­ty­myk­siä toi­nen toi­sen­sa pe­rään, on­net­to­muuk­sia, ai­ka vä­hän mi­tään hy­vää. Mi­tes al­ka­va­na vuon­na? Tun­nus­tan – olen pes­si­mis­ti.

Ju­ma­la sal­lii luon­non­mul­lis­tuk­sia ja an­taa pa­huu­den rie­hua. Kaik­ki on kui­ten­kin hä­nen kä­sis­sään. Toi­von ja ru­koi­len maa­il­mal­le rau­haa! Et­tä hy­vyys sai­si sit­ten­kin ol­la läs­nä.

Suo­ma­lai­se­na saan ol­la tyy­ty­väi­nen. On meil­lä prob­lee­mam­me, mut­ta hy­vin mei­tä on siu­nat­tu. Toi­von il­ma­pii­riä ei siis kan­na­ta mi­nun­kaan työn­tää si­vuun. Mi­nul­la on oma ruo­hon­juu­ri­ta­son paik­ka­ni, jos­sa saan pi­tää esil­lä toi­voa pa­rem­mas­ta. En voi kään­tää suu­rien ja ikä­vien ajan il­mi­öi­den suun­taa. Lä­hi­pii­ris­sä­ni pi­dän kui­ten­kin toi­von­vi­ret­tä yl­lä sii­tä, et­tä huo­no ke­hi­tys edes hi­das­tui­si.

Juu­ri en­nen jou­lua 2025 yk­si mat­ka­ys­tä­vä las­ki mat­ka­sau­van­sa. Hä­nen jät­ti muis­to­lau­seen, jon­ka hän usein sa­noi puo­li­sol­leen: ”Ei meill’ oo mit­tää hät­tää.” Näin se on, kun tä­män vel­jen ta­voin saan ker­ran us­kos­sa las­kea oman sau­va­ni.

Hy­vää, Ju­ma­lan siu­naa­maa uut­ta vuot­ta 2026!

Jut­tua muo­kat­tu ot­si­kon osal­ta.